Eroon lentopelosta!

Lentopelko rajoittaa elämää, kuten mikä tahansa itselleen asettama este. Oma lentopelkoni ei onneksi ollut liian rajoittava. Se ei koskaan estänyt minua matkustamasta, mutta joka kerta noustessani lentokoneeseen kävin läpi rutiinit, joilla koetin rajoittaa paniikkiani.

Rauhoittelua, levotonta höpöttelyä, pakonomaista lueskelua ymmärtämättä sanoja, viinapaukkuja.

Kerta toisensa jälkeen lentäminen kuitenkin tuntui vaikeammalta, ja joka kerta vannoin korjaavani kammoni. Halusin vielä joskus  hengittää levollisesti vierustoverieni tavoin. Lähdin pitkälle matkalle pelkoni ytimeen taltuttaakseni sen.

En kuitenkaan uskonut, että ikinä pääsisin kokonaan eroon pelostani, tai ainakaan pystyisin nukahtamaan nousukiidon aikana. Niin kuitenkin kävi.

Aamu valkenee Helsinki-Vantaalla kello kuuden aikaan. Katselen kelloani ja koetan aikatauluttaa tuliaiskaupasta hankkimani viinapullon tyhjentämistä. Optimointi on nyt tärkeää. Muutama paukku liian aikaisin ja känni ehtii hälventyä ennen nousua. Jos vitkuttelen viinoineni, promillet eivät ehdi vaikuttaa ja ehtisin tuntea paniikin ennen humalan tuomaa euforiaa. Tätä ei saa mokata.

Mistä pelkoni sai syntynsä?

En ollut kärsinyt lentopelosta aina, mutta varhaisin lentomuistoni liittyy vaaraan. Muistan hyvin, kun viisivuotiaana lentäessämme perheen kanssa Marokkoon lentokoneemme joutui keskelle myrskyä niin, että kahvikupit lentelivät ja ateriavuoat hakivat lisäaromia lattialta. En kuitenkaan muista pelänneeni. Se saattoi olla hauskaakin, koska mitäpä pikkulapsi ymmärtäisi matkustamon ilmanpaineesta, teknisistä vioista ja vääjäämättömästä, tapaturmaisesta lööppikuolemasta. Silloin en vaivannut päätäni miettimällä, kuinka traagista olisi kuolla tilastomerkintänä.

Pelkoni tarkkaa syntyhetkeä en muista, mutta jossain vaiheessa aloin pelätä. Olin kehittänyt itselleni niin ankaran fobian, että näin parhaaksi aloittaa jokaisen lentoni matkalla tax freen viinahyllyn kautta, ja ainakin kymmenen vuoden ajan se oli ainoa keino selviytyä ilman paniikkikohtausta.

Aina pelkoni eivät koskeneet itse lentoa, vaan möröksi oli kasvanut koko lentomatkailun konsepti.

Osa peloista liittyi jo maanpinnalla koettaviin kuumotuksiin, vaikka perussiistin olemukseni ja valkoihoisuuteni takia en koskaan joutunut erikoissyynäykseen, enkä läheskään niin usein saanut osakseni pälyilyäkään kuin esim. muslimit tai muslimin näköiset matkustajat.

Olin 17-vuotias, kun jouduin Lontoossa poliisien kuulusteluihin epäiltynä ekstaasin salakuljetuksesta. Laukkuni pohjalla oli kaksi kappaletta jauhoksi mössööntyneitä ja vuosia vanhoja reseptilääkepillereitä. Jopa minä erotan ekstaasipillerin ja salakuljettajan teinituristista ja mössöytyneestä lääkepilleristä, mutta poliiseilta se vaati kuulusteluja ja kuumottamista sekä pakolliset nuhteet vastaavien tapausten välttämiseksi. Sen jälkeen olen kulkenut turvatarkastuksesta asennoituneena jo varmuuden vuoksi epäiltynä rikolliseksi ja terroristiksi, ja sitähän me jokainen olemme tarkastajan silmissä lähtökohtaisesti. Olen sen jälkeen suhtautunut hyvin epäileväisesti jokaiseen turvatarkastukseen, sillä en koskaan voi olla täysin varma, mitä laukkuni pohjalle olen unohtanut.

Pelkoni perusteet eivät kuitenkaan ole turvatarkastuksissa, sillä koneeseen päästyä alkaa paljon kovempi kuumotus. Kännykkä. Se on jo vanhentunutta tietoa, että päälle jäänyt matkapuhelin pudottaisi koneen alas pelkästä pirahtamisesta, mutta media on pitänyt huolen, että pelko on porautunut syvälle lentomatkustajan pelkopankkiin. Finavia kyllä kertoo, että kännykkä saattaa häiritä koneen järjestelmiä, joten kannattaa se silti sulkea.

Aloitin pelkojeni uhmaamisen tutustumalla artikkeleihin ja tilastoihin. Opin, että vaikka lentäisin joka päivä, joutuisin tilastojen valossa onnettomuuten keskimäärin 19000 vuoden päästä.  Lentokoneessa on kirkkaasti turvallisinta matkustaa. Bussit (sijalla 2), junat (sijalla 3) ja henkilöautot ovat kaikkien tilastojen valossa huomattavasti vaarallisempia matkustusmuotoja. Järki tykkää näistä tiedosta. Tunne sulkee silmänsä.

Pelkojeni syynä ei ollut mikään ulkopuolinen ja järjellä selitettävä asia, kuten turvatarkastus ja omani tai kanssamatkustajieni huolimattomuus kännykän kanssa. Lentäminen on turvallista. Sen tiedän.

Muistan ihan huoletta lentäneeni ilman sen suurempia kuolemanajatuksia vielä teininäkin, mutta 2000-luvulla tietoisuuteni hiipi karmiva voimattomuuden tunne. Ymmärsin, että en hallitse tätä konetta, ja se voi tehdä minulle ihan mitä tahansa minun tietämättäni ja minun sille mitään pystymättäni. Olin tilanteessa, jossa kontrollini on minulta riistetty. Ilmassa olen koneen armoilla. Tässä istun, enkä muuta voi.

Pelkäätkö lentämistä vai oletko lentopelkoinen?

Jägermeister pamppailee povitaskussa sydämen tahtiin, kun pääsen paikalleni. R-kioskilta hankkimani mikä tahansa kirja paljastuu Aku Ankaksi, joka kelpaakin tarkoitukseen hyvin. Nojaan ikkunaan ja nostan kirjan lähelle kasvojani ja nappaan oikein reilun huikan saksalaista likööriä naamaani ja odotan jokaisen siihen ladatun alkoholiprosentin sen valavan uskoa tulevaan matkaan. Tästä selvitään vielä, usko pois!

Pelkojen syvin olemus piilee lähes aina kontrollissa.

Pimeä pelottaa, koska se estää meitä suojautumasta näkymättömältä vaaralta.

Eläimet voivat pelottaa, koska emme tiedä miten ne käyttäytyvät ja miten niitä vastaan voi puolustautua.

Korkean paikan kammoiset kertovat pelkäävänsä äkillisessä mielenhäiriössä tehtyä heittäytymistä. Tai tornin kaatumista juuri kun on päässyt huipulle.

Joka tapauksessa pelon juuri näyttää löytyvän hallinnan menettämisestä. Itse aloin taltuttaa pelkoani vasta, kun tämän ymmärsin.

Sitä ennen lentelin pienessä sievässä. Miten alkoholi sitten helpottaa lentopelkoon?

Jokainen kännissä ollut tietää, että humalassa tulee tehtyä asioita, joita selvin päin ei kehtaa. Saattaa laulattaa, puheen volyymi nousee, työkaverit tuntuvatkin aivan helvetin hyviltä tyypeiltä (paitsi kusipäät, joilla voi vihdoin sanoa suorat sanat) ja suuria arvostuksen tunteita ystäville ja vähän vieraillekin tekee mieli jakaa enemmän kuin olisi soveliasta.

Alkoholi poistaa pidäkkeitä ja antaa luvan päästää tunteet ja mieli kipsistä, jonka kontrollifriikki meissä päälleen valaa. Kännissä saa olla hauska ja hörhöillä menemään. Yksinkertaistettuna: alkoholi antaa luvan olla se ihminen, joka haluaisi olla selvinpäin. Huoleton, välitön ja rentoutunut – tässä tapauksessa rohkea lentomatkustaja.

Ongelmana toki oli, että humalan helpottaessa (ja viinan loppuessa) oli taas ongelmia tiedossa. Pullon mentyä ainoa turvani oli oma penkkini. Ja kyllä sitä halasinkin! Jokaisen ilmakuopan tai minkä tahansa mekaanisen äänen havaittuani huomasin puristavani penkistä niin kovaa, että koko kroppani oli krampissa. Se on itsepetosta, jonka helpottava mekanismi perustuu kontrollin tunteeseen: Minä kontrolloin omaa penkkiäni. Se pysyy siinä, kun käytän kunnolla sormiani ja nostan hartiat korviin. Vielä kun kiristän turvavyön, niin kyllä tunnen olevani täydellisesti kontrollissa.

Mitä enemmän ihminen kontrolloi itseään ja tunteitaan, sitä suuremmaksi nousee ahdistus omaa ympäristöään ja omia tunteitaan kohtaan. Useat seflhelp-oppineet (ja opettajat) kertovat, että ahdistus nousee sisäisestä vastarinnasta vallitsevia olosuhteita kohtaan.

Paradoksaalista onkin, että tunteensa saa kontrolliin silloin, kun niitä ei yritä kahlita. Kun tunteidensa antaa tulla ja mennä vapaasti, kun niitä voi tarkastella analyyttisesti, kun niihin ei enää suhtaudu tunteella, ne päästävät mielen elämään paljon levollisemmin. Parasta ruokaa pelolle on, että sen omaksuu osaksi identiteettiään. Julistautumalla lentopelkoiseksi siitä tulee olennainen osa elämäntarinaa ja sitä vaikeammaksi tulee hyväksyä, että se on vain tunne.

Eroon pelosta

Tärkeinä oli, että en hyväksynyt pelkoani olennaiseksi osaksi itseäni. Yhtälailla kuin pelko on opittu, siitä voi oppia pois. En kerta kaikkiaan halunnut enää antaa pelkoni pilata jokaista loma- ja työmatkani aloitusta ja lopetusta, enkä todellakaan nauttinut lärvien vetämisestä seitsemältä aamulla, vaikka kerran tosin vietin koko lennon mukavassa kännissä väitellen jehovantodistajien kanssa Jumalasta.

Jotta pelon voi taltuttaa, se pitää paikallistaa mahdollisimman tarkasti. Aloin siis elää pelkoani turvallisesti maan päällä. Siispä ruokin tunnettani katsomalla Lentoturmatutkinnan kaltaisia roskadokkareita sekä YouTube-videoita vaarallisimmista lentokentistä sekä laskeutumisista ristivirtauksiin. Halusin tehdä pelostani viihdettä. Halusin ottaa sen pöydälle ja sörkkiä sitä. Tunnustella kohtia, jotka herättävät eniten pelkoa. Onko se nousu- vai lasku? Yllättävät sääolot? Törmäys ilmassa?

Roskadokkarit eivät välttämättä helpottaneet pelkoa sinänsä, mutta ainakin hiljalleen totuttauduin todellisuuteen. Siihen, että lento-onnettomuuksia todella tapahtuu ja että läheltäpiti-tilanteet ovat hyvin yleisiä, eikä siinä ole mitään mystistä. Opin hyväksymään sen, että ne kuuluvat osaksi elämää, ja niitten välttely on samanlaista hätävarjelun liioittelua kuin metsäpolkujen pelkääminen, ettei vain jäisi kaatuvan puun alle.

Oma lentämisen pelkääminen perustuikin siihen harhaan, että maanpinnalla voisin välttää kaatuvia puita ja auto-onnettomuuksia, voin hypätä bussin ikkunasta jos pahalta näyttää ja voin uida rantaan, jos laiva uppoaa. Jokainen pelkohan on jotenkin perusteltu. Lentoturmissa tietenkin kuolee ihmisiä, ja kuten lotossakin joku aina voittaa, ihan hyvin minäkin voin kuolla juuri tänään juuri tällä lennolla. Tai tätä kirjoittaessani.

Puuonnettomuuksissa kuolee muuten satoja ihmisiä vuosittain, ennemän kuin lentoturmissa. Elämä on tuuripeli.

Syksy 2014, matka Saksaan. Turvatarkastuksesta selvittyäni olin taas hankkinut hyvät varustukset etukäteen Tax Freesta. Fernet Branca, klassikko, Italian lahja lentopelkoisille oli tukevasti takataskussa vielä istuutuessani penkille. Sitten pimeni. Tai valaistui. En tiedä, olinko hairahtunut R-kioskilta ostamani kuntoilulehden mullistavista rasvanpoltto-ohjelmista vai keskittynyt omiin ajatuksiini, mutta havahduin noin 45 minuuttia nousun jälkeen siihen, että takataskustani pilkottanut pullo odotti siellä yhä, korkkaamatta. Mitä oli tapahtunut?

Siitä on vähän yli kaksi vuotta, kun luovuin lentopelostani. Se tapahtui sittenkin melko lailla itsestään, koska en mitenkään erityisesti huomannut, että en enää pelkää. En vain muistanut pelätä. Olin niin keskittynyt muihin asioihin, että koko pelkääminen jäi taakse ja sen jälkeen siihen palaaminen olisi tuntunut typerältä.

Avain oman pelkoni häviämiseen olikin siinä, että olin tehnyt pelostani niin arkisen asian, että saatoin unohtaa sen. Puhuin siitä paljon, tein siitä julkisen ongelman, katsoin niitä roskadokkareita. Toisin sanottuna en enää vältellyt pelkäämästä. Totuttelin ajatukseen, että kuolinilmoitukseni voi lukea numerona kuolonuhrien määrästä. Upottauduin pelkoihini niin syvälle, että kyllästyin. Annoin pelon olla kuten se haluaa – päästin siis irti. Piti vain luottaa.

Olen sittemmin lennellyt jonkin verran, ja kerran jopa nukahtanut nousukiidon aikana, mitä en olisi voinut kuvitellakaan vielä viisi vuotta sitten mahdolliseksi. En puristanut penkkiä. En ollut kännissä. En pitänyt silmiäni auki kaiken varalta.

Näillä toimilla kuin ei pidetä lentokonetta ilmassa.

Pointti onkin siinä. Kaikki on mahdollista huolimatta siitä, kuinka paljon kuvittelee kontrolloivansa elämäänsä ja ympäristöään. Tai tunteitaan. Tai muiden tunteita. Loppujen lopuksi jokainen voi kontrolloida vain itseään, ja sekin on aika rajallista ja jokseenkin valheellinen voiman tunne. Useimmat haluavat kontrollistaan hetkeksi eroon hankkiutumalla känniin tai muuten toteuttamalla itseään jonkin peitenimen tai vaikka roolihahmon suojassa.

Koska näillä suojakeinoilla omiin pelkoihinsa voi todella vaikuttaa, sen on oltava mahdollista myös ilman noita suojia. Uskottelee itselleen vain, että saan olla rohkea ilman alkoholin tai roolinimen antamaa lupaa. Kuten yllä olevassa videossa, ihmiset voivat voittaa pelkonsa ottamalla pelot poistavaa lumelääkettä. Pelkäämisen lopettaminen on siis pitkälti uskonasia.

Itse huomasin, että voin joko pelätä kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita tai vaihtoehtoisesti hyväksyä ne osaksi elämää. Lopputulos on sama, lentokone tulee kyllä maahan tavalla tai toisella, halusin tai en. Mieluummin vaikka nukun sen aikaa. Tai luen Aku Ankkaa. Tai dokaan. Tai katson huonoja komedioita.

Mutta pelkäämään en enää ala.

Oletko sinä kärsinyt jostain pelosta, mutta hankkiutunut siitä jollain konstilla eroon? Jaa ihmeessä tarinasi ja neuvosi kommenttina. Siitä on varmasti apua lukijoille.

Facebook Comments
Please consider sharing

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *