Suljin oven ja tarkistin vielä kerran, että olin jättänyt avaimet pöydälle. Taskut olivat tyhjät. En tarvitse niitä enää, sillä loppuvuosi kuluu Venäjällä, Kazakstanissa, Kiinassa… no, sanotaan nyt Aasiassa. Kovin tarkkaa suunnitelmaa minulla ei ole. Joka tapauksessa olen lähdössä matkalle. Ja se tuntuu oudommalta kuin yleensä.
Normaalisti herään kolmen herätyskellon hakatessa venymiä tärykalvoihini aamuyöstä, sillä saitana ihmisenä pyrin maksimoimaan perillä oloajan kohteessa ottamalla aamulennon. Heräilevä Helsinki-Vantaa on minulle matkustamisen symboli. Mutta ei se matkustamista ole, koska lentäminen on siirtymistä. Lentokone on epäluonnollisen nopeasti aikavyöhykkeet, kulttuurit ja kielirajat ylittävä koeputki, jonka umpiossa on mahdotonta kokea paikan vaihtamista kehossaan saakka. Tukholman yllä aamukahvia ryystäen voi taittaa puolikkaan maapallon halki ja herätä kaksi kertaa saman aamun aikana, jos suunta on länteen. Itään mennessä saattaa menettää elämästään vuorokauden pelkkää viisaria kääntämällä. Haluan kokea matkan, en paikkoja.
On lentäen tehdylle siirtokuljetuksellekin aikansa, mutta tämän matkan teen maata pitkin. Tänä vuonna junat, bussit, taksit ja veneet, fillarit, rikšat ja prätkät vievät minut Vauhdilla Singaporeen ja sitäkin kauemmaksi. Singapore on etäisin piste, jonne Helsingistä voi päästä maata pitkin. Sen jälkeen on siirryttävä vesireittien ääreen, mikä onnistuu kyllä sekin. Maailman suurimman saariston koko liikenne perustuu matkustajalauttoihin.
Katsotaan, kuinka kauas pääsen ilman koeputkeen turvautumista. Suunnitelmat reitille ovat olemassa, mutta en ole halunnut huijata itseäni lyömällä mitään lukkoon. Koska niin pitkän matkan aikana epävarmuus ja säheltäminen sekä omasta että muiden syystä on takuuvarmaa. Tähänkin mennessä, ennen kuin Igorin pikkubussin moottori on edes yskähdellyt, olen muuttanut suunnitelmia monesti.
Ensin otin varmanpäälle ja katselin lentodiilit.fistä halpoja meno-paluu-lentoja Balille. Puoli vuotta löhöilyä, aurinkotuoleja ja sokerilla kuorrutettuja drinkkilaseja kuulosti hyvältä. Sitten törmäsin mainioon kirjaan Joutilas matkailija, jonka tekijä oli alkujaan luopunut lentämisestä lentopelkoon vedoten, ja vähitellen kehittänyt kokonaisen filosofian hitaan matkailun ympärille. Suosittelen kirjaa kaikille. Pohdin, että nyt olisi hyvä mahdollisuus ottaa takaisin menetetty nuoruus siihen kuuluvine Inter Rail -kokemuksineen ja aloin etsiä tietoa maata pitkin matkaamisesta Aasiassa. Nopeasti selvisi, että se on yllättävän helppoa tai ainakin mahdollista. Tietenkin ensimmäinen ajatus oli ottaa Trans-Siberia, tarkemmin Trans-Mongolia, Moskovasta Pekingiin. Suunnitelmasta tuli minulle miltei pakkomielle, ja puoleen vuoteen en muuta miettinytkään. Ja silti. Silti sekin ajatus törmäsi heppoiseen suunnitteluun. Viisumit unohtuivat.
Melkein ainakin. Noin kolme viikkoa ennen lähtöä ajattelin, että hissukseen voisi tehdä matkan eteen jotain muutakin kuin naputella hakusanoja Googleen. Hyvä idea. Liian myöhään, tosin. Schengen-sukupolven lapsena ja Music Televisionin keskittymiskykyyn kasvaneena ihmisenä en ottanut huomioon, että viisumia odotellessa passi makaa lähetystössä. Silloin ei saa muita viisumeita, eli jos aloitan paperisodan Venäjästä, Mongolia ja Kiina menisi todella tiukoille tai jäisi kokonaan saamatta.
Tietoisena Venäjän viisumin hankaluudesta vein passini suosiolla lähetystön sijaan Venäjän Viisumikeskukseen, jossa erittäin ystävällinen henkilökunta hoiti hakemukseni viralliset osuudet ja toimitti paperit lähetystöön. Viisumi tuli kymmenen päivän päästä. Sen jälkeen kiikutin passin Kiina-Suomi matkatoimistoon, joka pystyi tekemään viisumihakemukseen tarvittavat lento- ja majoitusvaraukset ilman, että joudun oikeasti niitä maksamaan tai käyttämään. Ilman toimiston apua, en olisi saanut Kiinan viisumia. Prosessi kesti maanantaista ja perjantaihin. Mongolia jäi siis laskuista. Se ei haittaa, sillä sen tilalle tuli Kazakstan, jonne suomalainen ei tarvitse viisumia etukäteen.
Paperit ovat siis taskussa. Enää pitäisi matkustaa.
Tuntuu oudolta. Se, että matka alkaa Helsinki-Vantaan ja turvatarkastuksen sijaan Tennispalatsin nurkalta venäläisellä pikkubussilla. Ikään kuin liu’un kohti maailmaa, kohti matkaa. Lentolipussa on päivämäärä ja minuuttiaikataulu. Tänään on hädin tuskin kumpaakaan.
Ensimmäinen etappi on Pietari.
—
Viisumi Venäjälle: Jos haet viisumia toimiston kautta, tarvitset täytetyn hakemuksen, tuoreen passikuvan ja matkavakuutustodistuksen. Hain omani Viisumipalvelusta (Urho Kekkosenkatu 2) ja käsittely kesti 10 päivää. Hintaa tuli 84 euroa. Viisumihakemuksessa kysytään mm. oletko käyttänyt salanimeä, ja jos, niin mitä.
Viisumi Kiinaan: Hain omani Matkatoimisto Kiina Suomesta, jossa sain hyvää palvelua ja opastusta hankalan ja todella työlään hakemuksen täyttämisessä. Tokihan täytin ensin koemielessä yhden version, mutta kysymyksiä oli paljon enkä osannut niihin kaikkiin vastata. Jostain syystä toimistossa kävi ilmi, että vastoin hakemuksen yksiselitteisiä ohjeita, suurimman osan kysymyksistä voi jättää tyhjäksi. Ollaan absurdin byrokratian pääkallonpaikalla. Maksoin omastani 90 euroa. Säästöä olisi tullut omatoimisesti tehden 30 euroa, mutta hinta kannatti maksaa. Se oli jopa pakollista. En olisi välttämättä saanut viisumia, koska minulla ei ole esittää lentolippuja Kiinaan ja pois.
Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.
Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!
