Ei opaskirjoille, osa 2 – Harharetki Tarokossa

Tämä on toinen osa kolmeosaisesta harharetkisarjasta. Lue tästä ensimmäinen osa.

Yleensä nautin väärässä olemisesta, mutta kipatessani  ilmaiseksi saamiani Taiwan Beer -tölkkejä hostellin baaritiskillä en vielä ollut niellyt ylpeyttäni. En tietenkään ollut muuttamassa suunnitelmiani. En enää, koska vakaumuksellisena tee se itse -matkailijana olin päättänyt vain ottaa opikseni ja korjata tilanteen toimimalla  jatkossa toisin – mutta vain pakon edessä, ja vasta joskus toiste. Nyt on aika mennä eteenpäin.

Majatalon isäntä Gary (täkäläisillä nuorilla on usein englanninkielinen alias), ihmetteli omapäisyyttäni.

”Mikset vain mene takaisin?” Gary kysyi. ”Mikä siinä meni vikaan?”

Hyvät kysymykset. Olin juuri pitänyt ulkoa opettelemani luennon matkailun filosofiasta, johon kuuluu oman nenän opastama harhailu vailla tietoa optimaalisista turistireiteistä senkin uhalla, että joskus tulee mentyä tuntikausia umpimetsässä kaukana mistään näkemisen arvoisesta. Koska sellainen kuuluu matkailuun. Tämä paasaus tulee pitää etusormi pystyssä.

Vaikka harharetkeni vähän harmitti, olin jo päättänyt, että matka jatkuu aina eteenpäin. Peruuttelu merkitsisi teon leimaamista virheeksi, ja elämässähän ei ole virheitä, on vain erilaisia kokemuksia.

Mutta mikä meni vikaan? Minäpä kerron, Gary:

Olin ollut siinä uskossa, että Taiwania voi kiertää muiden maiden tapaan vaikka kuukauden ilman suunnitelmia. Sen kuin harhailee. Ehkäpä niin todella onkin, mutta etenkin itärannikolla näyttää siltä, että pakollisten nähtävyyksien puuttuessa ne vähät todella näkemisen arvoiset paikat nousevat itseään korkeampaan arvoon.

Tämän huomasin saapuessani Yilaniin, jota voisi kuvailla vaikkapa Aasian Kouvolaksi. On kauppakatu ja pari krääsätoria, ja loput nähtävyydet päätin jättää mystisyyden verhon taakse. Ennen kaikkea Yilanissa on lähtevien junien laituri, jonne suuntasin välittömästi katsottuani bussin ikkunasta harmaata, pikabetonista pystytettyjen talojen riviä.

Ostin lipun Xinchengin kaupunkiin, turistinimeltään Tarokoon läheisen luonnonpuiston mukaan. Se on niitä harvoja kohteita, joita jokainen maassa käynyt suosittelee varauksetta. Päätin tällä kertaa vastoin periaatteitani olla tavanomainen tusinaturisti ja mennä lauman mukana luottavaisena siihen, että tällä kertaa se kannattaa. Olinhan kiertämässä saarta myötäpäivään joka tapauksessa, ja Tarokon kanjoni sekä kymmenet luontopolut kaikissa sinisen sävyissä virtaavine jokineen oli jotain, mitä kaipasin suurkaupungeissa viettämäni kuukauden päälle. Mutta enempää en suosituksia lukisi. En esimerkiksi selvittäisi, mitä Tarokossa kannattaa tehdä.

Saavuin keskelle luonnonpuistoa rakennettuun kyläkeskittymään noin puoli viiden aikaan päivällä. Aikaa olisi kaksi tuntia ennen pimeän tuloa. Turha toivo siis lähteä seikkailemaan. Heitin pitkäkseni presbyteerikirkon takaosaan rakennettuun hostelliin ja odotin aamua. Suunnittelin mielessäni, että valitsen umpimähkään yhden luontopolun tästä läheltä heti aamusta, syön lounaan ja sen jälkeen suuntaan sinne, missä näen suurimmat jonot. Saisin Tarokosta suoritusmerkinnän matkaani, siitä jatkaisin Hualieniin ja olisin taas Taiwanin kiertoradalla. Ajatuksen tasolla homma toimi – toteutuksessa jäi uupumaan.

Aamulla sain eräältä matkaajatoverilta skootterikyydin muutaman kilometrin päähän Wunshanin ja Lyushuin väliselle polulle lähipolkujen ollessa suljettuna maanvyöryjen vuoksi . Ei se mitään. Oltiin siis yhä kauempana turisteista, ja näin parhaaksi hypätä skootterin selästä lähtöportin kohdalla.

Kaikki alueen reitit ovat kytköksissä puistoa halkovaan maantiehen. Myös tämä reitti alkaisi ja päättyisi tielle, mutta välimatka kuljetaan metsän läpi. Tyhjää oli. Eikä ihme: polun suulla oli kyltti.

”Reitti on erittäin vaativa, sisältää paljon kiipeämistä ja kestää 4-5 tuntia. Otathan huomioon kuntotasosi ja hankit puiston toimistosta käyntiluvan ennen polulle menemistä!”

Hah! Mitä kyltit muka tietävät, ajattelin. Ensinnäkin olen kuullut, että aika-arviot on täällä ruuvattu yläkanttiin. Lähtee ainakin tunti pois loppuajasta samantien. Toiseksi kukaan ei ollut kyselemässä lupiakaan, joten jätin moiset varoitukset huomiotta. Kuntotaso? Älä naurata! Minähän olin jo melkein hakemassa Gladiaattoriehin ‒ enkä suinkaan kilpailijaksi vaan vakiojäseneksi. Pienet metsäpolut eivät minua kaada.

Olin väärässä.

Tulisin vielä huomaamaan, että painon kerryttämisestä pallean ja aataminomenan välille ei olisi vaeltamisessa paljon hyötyä.

Lähdin siis metsään, ja heti alkuun muljautin nilkkani kivikasassa numero yksi, mutta selvisin säikähdyksellä. Aloin silti jo epäillä reittivalintaani, kun huomasin mahtavan Tarokon tarjoavan vierailijalleen vain lankuista kyhättyjä askelmia, kivenmurikoista kasattuja polkumerkkejä sekä satunnaisia tienviittoja hämähäkinseittien seassa. Siinäkö kaikki?

Ei suinkaan! On puskaa, metsää, oksistoa, ryteikköä, lehvästöä, keppejä, kiviä, runkoja… toisin sanottuna mörrinmetsää, minne aurinko ei paista. Ennen kaikkea tutustuin mutaisiin kengänkärkiini. Kuulin jossain kaukana Tarokon maisemakanjonin kohinan, mutta mitään en nähnyt. Tiheä ja muhkurainen korpimaasto ympärilläni piti huolen siitä, etten hairahtunut varpaistani hetkeksikään.

Välillä oli nousuja, joita varten oli viritetty köysi tai kettinki tai strategisesti taipunut ranteenpaksuinen runko apuvälineeksi. Vaihtelua maisemiin toi ainoastaan yhden turistin vastaantulo ja puoli minuuttia kestänyt ihmettely siitä, että eipä ole turisteja. Ja että mikähän mahtaa olla syynä? Ei haitannut minua, sanoin. Syyn varmasti jo tiedämme.

Silmieni ollessa varattuna kenkiin piti elämyksiä saadakseen turvautua korviin. Saatoin ihailla metsän seesteistä äänimaisemaa lintuineen ja sirkkoineen. Huminaa, kahinaa, siipien havinaa ja kaukana kaikuvaa huhuilua, jonka lähdettä saatoin vain arvailla. Kadonnut turisti? Apina? Luultavasti jokin kirjasta tuttu lintu.

Vaan sekin hupi loppui tasan samalla, kun kotigladiaattorikehoni hirtti kiinni. Siritys ja joenliplatus peittyi inhimilliseen ähinään; jokaisen askelen kohdalla luontoäänten sinfonia muistutti yhä erehdyttävämmin pornoelokuvan jälkiäänitystä.

Olisin voinut valmistautua toisinkin. Olin lähtenyt polleasti matkaan vain lähikaupan maitohyllyn kautta. Tavoilleni uskollisena en ollut ottanut selvää mistään etukäteen, joten en arvannut, että puolen litran jugurtilla ei kävellä haastavaa metsäreittiä Tarokossa. Onneksi viimeinen kilometri kulki sata vuotta vanhalla huoltotiellä, jossa oli tarvetta vain muutamalle köysiviritelmälle ja hämähäkinseitit heiluivat sopivasti pään yläpuolella.

Noin kolmen ja puolen tunnin umpimetsävaellukseni päättyi siihen, kun Wunshan-Lyushui -polkuni yhdistyi perheystävälliseksi päällystettyyn maisemareittiin. Pyöreä täti Starbucks-kassin kanssa, jess, täällä ollaan, kuten muutkin, mutta se ei paljon lohduttanut. Ei tässä vaiheessa. Olin lähtenyt sillä mielellä, että kipaisen yhden metsäpolun alkuun ja sitten maisemia ihailemaan. Turha luulo enää.

Olin totaalisen uupunut ja erittäin vittuuntunut, ja viimeistään Adidaksen linttaan astutuissa kävelykengissä muljautetut nilkkani vakuuttelivat, että eiköhän se ole tämä päivä sinun osaltasi tässä.

Mutta yhden asian todistin: aika-arviot on pyöristetty yläkanttiin. Tunti lähti pois noin vain.

Niin se oli päivä ohi hyvissä ajoin ennen pimeää. Ja myönnetään nyt – kuuden viikon matkaväsymys oli alkanut jo syödä Gladiaattorit-kuntoani siihen malliin, että muutama tällainen luontopolku vielä ja voin vaihtaa TV-tappelijan hakemukseni Clavin Kleinin kalsarimallin hommiin.

Huokaisin luovutuksen merkiksi, hain reppuni kirkkohostellista, kävin muutaman temppelin matkanvarrella ja otin ensimmäisen bussin takaisin kaupunkiin. Matkalla Xinchengiin ohitin satoja turisteja kameroineen, kaikki Tarokon hienoimmat maisemat ja upeat, kallion seinään kaiverretut tunnelit. Ja mitä minä tein?

Otin kameran esiin ja räpsin kuvia turistibussin ikkunasta. Tähän on siis tultu.

Xinchengistä nappasin junan 40 kilometrin päähän Hualienin kaupunkiin ja hostelliin, jossa Gary tarjosi minulle ilmaista Taiwan Beeriä ja kysyi, miksen mene takaisin Tarokoon.

Saatanpa sittenkin mennä…

Lue tästä osa 3 – Paluu Tarokoon

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!