Yksinäisyys – tätäkö minä pelkäsin?

Olen aina ollut yksinäinen.

Ennen kouluikääni odottelin isoa veljeä kotiin, koska kavereita ei juuri ollut. Jos olikin, en oikein viihtynyt heidän seurassaan. Koulussa en voinut käsittää, että ikäiseni lapset olivat niin… nuoria

Ikäisteni kanssa ei ollut puhuttavaa. Mäkihyppytulokset, Jari Litmanen ja Simpsonit olivat äkkiä käsitelty – sitten pelattiin jalkapalloa pihalla, mutta ei sitäkään loputtomiin jaksa. Olen enemmän puheen kuin toiminnan mies.

En tietenkään osannut kuvata erillisyyden tunnetta noilla sanoilla silloin. Vanhempana sain kokemukselleni oikeat nimet: Toisin sanottuna mieluummin jauhan paskaa kuin teen sitä.

Pahinta oli ja on edelleen hyljätyksi tulemisen tunne. Lapsena pelkäsin, että kukaan ei tule enää kotiin. Aikuisena pelkään, että kukaan ei enää soita. Ja vaikka saisin kymmenennet pakit (luku on tuota isompi) kiinnostavalta naiselta, edelleen se kirpaisee. Pakeista viis, yksin jääminen on se, mikä pelottaa. Yksinäisyys on ollut seuranani lapsuudesta tähän päivään saakka joko vahvempana tai voimakkaampana, ja harvassa ovat ne päivät, kun olen tuntenut yhteyttä yhteisöön.

Tosisankari ei muita kaipaa

Lohduttaudun harhakuvitelmalla jonkinasteisesta paremmuudesta joukkosieluihin. Olemmehan pakkomielteisen rakastuneita soolosankareihin. Matkakirjailijat Jack Kerouacista ja Paul Theroux’sta lähtien kertovat yksinäisyydestä, itsenäisyydestä ja siitä koituvasta vapaudesta.

Antiikin tarinoista Hollywoodin hitteihin, arkkisankari on aina ollut yksilö, joka joutuu kohtaamaan pelkonsa ja poikkeuksetta voittamaan ne päihittääkseen vihollisensa viimeistään kolmannen näytöksen huipentumassa.

Vuosituhansien ajan meille on myyty tarinoita self-made-maneista, jotka halveksivat todennäköisyyksiä ja nousivat presidenteiksi/maalikuninkaiksi/markkinajohtajiksi/Hjallis Harkimoksi.

Yksin pitää pärjätä, yksin saa jakamattoman kunnian.

Myös Lonely Planetin opastyyli puhuttelee itsenäistä matkailijaa ja unohtaa mainita, että turisti on vain harvoin yksin, halusi tai ei. Ennen kohteeseen pääsyäni olen lounarista saanut käsityksen paikasta, jossa kukaan ei auta ja kaikki pitää muistaa kysyä itse. Turha pelko – et ole yksin, lohdutan itseäni joka kerta.

Yksinäinen vai itsenäinen?

On eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Itse koen olevani kumpaakin. Ensimmäistä tavoittelen, jälkimmäistä pelkään. Silti halusin tälle matkalle nimenomaan yksin. Halusin paitsi todistaa muille myös ennen kaikkea itselleni, että lapsuudesta asti pelkäämäni yksinäisyys ei ole sen enempää sankarillista kuin pelottavaakaan.

Yksinäisyys Suomessa ei eroa yksinäisyydestä vaikkapa Laosissa.

Olen usein yksinäinen, vaikka olisin kymmenen hengen ylibuukatussa dormissa tai pikkubussissa täynnä turisteja. Tunne on päänsisäinen, ja tunne vähät välittää ympäristöstä. Tunne ei kuuntele järkeä. Ihmismäärästä ei voi päätellä tunteen syvyyttä.

Madridilainen hostelli täynnä nuoria, villejä ja kauniita ihmisiä voi eristää paljon kauemmas totuudesta kuin autio mökki järven rannalla. Kyse on erillisyyden kokemuksesta.

Matkoilla ihmisiin on helppo tutustua kahdella ehdolla: jos olet yksin ja janoat seuraa. Sosiaalisena eläimenä ihminen laskee tuttavuuksiensa standardia, kun ahdinko on tarpeeksi syvä. Kaukomailla tuntuu usein siltä.

Yksin on paljon helpompi tavata ihmisiä kuin kaksin. Olen kokenut sen kummallakin puolen keskustelua; kahdestaan matkatessani yksinäinen matkailija jää helposti parin kaljan tutuksi, koska meillä oli muita suunnitelmia. Silloin unohtaa samastua soolomatkailijan tunteeseen yksinäisyydestä.

Yksin hakiessani kontaktia mukavakin kaksikko tai kolmikko antaa vain harvoin ymmärtää, että juttua voisi jatkaa myös huomenna. Pariskuntia on turha edes lähestyä. Yksinäiset löytävät toisensa, koska sille on tarve. Yli kahden ihmisen seurueet eivät minua edes kiinnosta. Niissä seuroissa ei vain ole tilaa.

Bilehostelleissa (nimessä usein joku eläin ja promokuvissa porukka drinkit kädessä) tunnen auttamatta itseni yli-ikäiseksi. Jos haluaisin kuulua porukkaan yli kolmekymppisenä soolomatkailijana, joutuisin ottamaan roolin joko välivuottaan viettävänä parikymppisenä tai yli kolmekymppisenä hyypiönä, joka ei tajua, ettei nuorekkaan reissuheebon esittäminen uppoa kehenkään ikään tai promilleihin katsomatta.

Itsenäisyys, itsenolo on siis oma valintani.

Yksinäisyys ei.

Ystävät, toverit – tuttavat, kaverit

”Kun ihminen käyttää kaiken aikansa ulkomaanmatkailuun, hän saa kyllä useita tuttavia, muttei ainuttakaan ystävää.” -Seneca

Stoalainen filosofi Seneca tiesi sen, minkä jokainen matkailijakin. Totta kai, seuraa saa eikä kenenkään tarvitse olla yksin. Matkalla se on jopa helpompaa kuin kotona. Englanniksi on luontevampaa small talkata kuin suomeksi, reissu-minäni on paljon sosiaalisempi kuin koti-minäni.

Länsimaiset turistit kokevat kaukomailla yhteenkuuluvuutta jopa pelkän ihonvärin, kielen tai ammatin perusteella, vaikka kotona ei olisi mitään syytä jakaa loppulaskua.

Mutta ystäviä heistä ei saa. Tapaat hauskoja tyyppejä, vietätte illan, teette yhteisen päiväretken ja ehkä vietätte viikonkin tutkiessa kohdetta. Eroatte, ettekä koskaan enää näe.

Matkailijan ristinä ovat pinnalliset lomaromanssit, neljän kaljan jälkeen hauskoilta tuntuvat baaritutut ja lukemattomat nähtävyyksien juurella vastaan tulleet ihmettelijät, joille olet tarjonnut empaattista päänpudistusta – niinpä, sinäkään et osannut arvata, että taksi tänne olisi näin kallis.

Valitettavasti olen itse jo turtunut tähän ilmiöön. Huomaan kyllä, milloin hakeudun mihin tahansa seuraan vain lievittääkseni yksinäisyyttäni. Tarvitsen paremman syyn, syvemmän yhteyden.

En jaksa enää viettää aikaani jauhamalla samaa backpackerjargonia päivästä toiseen. Jokainen yhdenkään reppureissun hostelleissa viettänyt tietää, kuinka uuvuttavaa on kerrata matkakokemuksiaan viidettä kertaa saman illan aikana.

Suhteet kasvavat juurille – hitaasti

Merkittävien ystävyyssuhteiden luominen vie aikaa enemmän kuin matkalla on antaa. Siksi tapaamme enemmän tuttavia kuin saamme ystäviä, mutta pinnallisista suhteista puhuessaan Seneca ei ole täysin oikeassa – hänellä ei ollut Facebook-tiliä 2000 vuotta sitten. Eikä Tinderiä.

Hostelleissa on helppo tavata ihmisiä, jotka ovat samassa veneessä vain seuraavaan satamaan saakka. Syvempi tutustuminen vie aikaa. Matkalla päätöstä ihmiseen tutustumisesta ei tarvitse edes tehdä – aikaraja lukee matkalipussa. Se tulee vastaan aina liian aikaisin.

Kun kumpikin osapuoli tietää, että tämä ei kuitenkaan jatku ja ulospääsy on tiedossa, suhteet jäävät pinnalle. Puhun sekä romanttisista että kaverillisista suhteista.

Olen toistaiseksi saanut parhaimmat kohtaamiseni Tinderistä. Ei, minulla ei ole ”tyttöä joka satamassa”, enkä valitettavasti voi tarjota moraalinvartijoille syytä sormen heristämiseen. Kun puhun kohtaamisista, en tarkoita romansseja, vaan oikeasti mielenkiintoisia tapaamisia ilman minkäänlaista painetta virittää juttua mihinkään muuhun kuin kulttuurista, nähtävyyksistä ja politiikasta puhumiseen.

Treffipalvelut muuttavat luonnettaan matkalla: Olen tehnyt 15 kilometrin turistikävelyn Almatyssa, käynyt Kaohsiungin Apinamäellä, patikoinut kiinalaisessa puistossa ja sainpa kerran kullanarvoisen vinkin englantia puhuvasta tietokoneenkorjaajasta, jonka ansiosta saatan kirjoittaa tämänkin jutun omalla läppärilläni.

Kun paikallinen nainen lähtee tapaamaan kaltaistani miestä, jonka tietää joka tapauksessa jatkavan matkaansa ylihuomenna, kiinnostuneen esittämisen sijasta voimme kumpikin olla aitoja itseämme.

Osasta näistä ihmisistä on tullut ensin tuttavia ja kehittynyt sittemmin ystäviä ainoastaan siksi, että olen halunnut pitää yhteyttä lähtemisen jälkeenkin.

Eikä ole sattumaa, että parhaat suhteet olen luonut paikallisiin. Vieraassa maassa olevalla ei ole mitään juuria, johon tarttua ja joille rakentaa. Kun edes toinen jää paikalleen minun jatkaessa matkaani yhteyden ylläpitäminen on tuntunut luontevammalta. Voin sanoa saaneeni hyvän ystävän sekä Kazakstanista että Taiwanista. Näitä suhteita haluan vaalia.

Olen kohdannut ihmisiä myös luonnollisesti. Laivassa Taiwaniin tutustuin uusiseelantilaiseen pyöräilijään, hostellissa suomalaiseen opiskelijaan. Olen tavannut tuttavia, joista voi vielä kehittyä läheisiä ihmisiä. Olen matkoillani saanut myös kymmeniä Facebook-kontakteja, joihin en ole koskaan palannut. Ne näkyvät vain tilastoina profiilissani.

Mutta hyvätkään Facebook-kaverit eivät voi lievittää matkalla kokemaani yksinäisyyttä.

Kahden ihmisen energiankulutus

”Oletko yllättynyt… että niin pitkän matkan ja monien maisemien jälkeenkään et ole onnistunut karistamaan apeuttasi ja mielesi raskautta? Sielusi sinun täytyy vaihtaa ilmaston sijaan.” -Seneca

Soolomatkailu tekee ihmisestä paitsi itsenäisen myös usein itsekeskeisen. Mikään kompromissi ei tule enää kysymykseenkään ja täydellinen valinnanvapaus voittaa aina väkinäiset seuraleikit. Itsepäisen yksinolon hintana on se, että ei ole ketään, jolle voisi sanoa ”mutta miten ois…?”, ”Oisko toi kiva?” ja ”mennään vain”. Kun joka ikinen pienikin idea ravintolatilauksesta seuraavaan matkakohteeseen täytyy kehittää itse ilman apuja, energiat kuluvat kahden ihmisen tahdilla. Päättäminen on raskasta, myötäily menee omalla painollaan.

Pitkät, yksinäiset päivät busseissa, junissa ja guesthouseissa ainoastaan tuuletin seuranani ovat olleet musertavia kokemuksia. Pimeimmän aallonpohjani (toistaiseksi) koin palattuani Kiinaan Taiwanissa viettämäni elämyksellisen kuukauden jälkeen.

Mistään en saanut juttukaveria, missään en kokenut edes ystävällisiä eleitä, kaikkialla ympäröinyt meteli oli niin kova, että halusin eristää itseni korvatulpilla päivin ja öin.  Kaupungit olivat rumia, puistot pelkkää kulissia, turistikohteet vain turisteille rakennettuja lasvasteita.

En kaipaa pinnallista lätinää ihmisistä, enkä tosiaan hae sitä matkakohteistanikaan. Istuin hostellissa ja masennuin. Urheilin puistoissa. Punnersin. Luin. Olin päivätolkulla puhumatta kenellekään. Läppärini hajosi. Nettiyhteydet jumittivat.

Silloin pohdin vakavissani, että panen koko leikille pisteen ja palaan kotiin. Maitojunalla tietenkin.

Miten pysyn järjissäni?

Matkalla olen 20-prosenttisesti matkailija, 80-prosenttisesti kirjoittaja. Minulle matka on vain uusien ideoiden laari tekstejäni varten. Olen paljon kiinnostuneempi hyvästä tarinasta kuin hyvästä maisemasta.

Kuten aina tylsistyessäni (tai masentuessani) lääkitsen itseäni hyvillä lauseilla, kuvailevilla sanoilla, hauskoilla tai koskettavilla teemoilla. Mietin, mitä voisin tästäkin hetkestä saada. Miten käännän vitutuksen ensin opiksi ja sitten komiikaksi.

Yksinäinen voin siis olla, mutten koskaan tylsistynyt. Minulla on aina lääkelaukussa blogini.

Lääkkeellä on sivuvaikutus. Sooloilevien matkabloggareiden ammattitauti, introvertin erakon ihoa koristava syntymämerkki – ja siitä kohtaa nahka on herkkä:

Yksinäisyydestä seuraava pahanlaatuinen egoismi

Tylsistymisestä ja yksinäisyydestäni puhjenneesta matkablogistani on kasvanut kymmenien sivujen pituinen peiliselfie. Olen juttujeni sankari, objekti ja subjekti, Hollywoodin termein lead character. Oman hännän nostelu lievittää yksinäisyyttä muttei poista sitä; sankari kohtaa lohikäärmeensä aina yksin.

Kun en voi puhua kokemuksistani reaaliaikaisesti, vietän kaiken yksinäisen aikani pääni sisällä. Passivoidun, muutun käänteiseksi kaistapääksi. Ruuhka-aikaan kaistat ovat tosin tukossa, mutta minä määrään, mitä siellä tapahtuu, miten hahmot liikkuvat ja mitä he sanovat milläkin äänensävyllä. Omahyväisyys haisee metrien päähän.

Jos tuijottelu voisi tappaa, oman napani kohdalla olisi nyt kuolio.

Tätäkö minä pelkäsin?

Yksinäisyys on kerrostalon korkuinen mörkö mielessäni.

Kuten niin useat introvertit, kaipaan itsenoloa ja yksinäisiä hetkiä, minä-aikaa pääni sisällä. En mielelläni ole juhlien keskipiste, mutta perkele vieköön, syvällä sisimmässäni janoan huomiota. Se jano ei sammu sadallakaan peukulla tai kymmenellä uudella seuraajalla, ja ainoa pyyteetöntä, jatkuvaa huomiota tarjoava ihailijani on kännykän etukamerasta tuijottava mies.

Miksi ihmeessä sitten valitsen olla yksin vieraassa kulttuurissa, itseäni paljon nuorempien bailaajien keskellä ryvettymässä yksinäisyyteni musertavassa tunteessa?

Seneca, joka siis kyseenalaisti matkailun mielekkyyden, neuvoi oppilastaan valmistautumaan aina pahimpaan, aivan kuten urheilijat harjoittelevat ääriolosuhteissa, jotta tosipaikan tullen ei tuntuisi niin pahalta.

Rikkaana miehenä Senecan sadekelin treenit olivat harjoittelua köyhyyden varalle. Joka kuukausi hän vietti yhden viikon syömällä yksinkertaisinta ruokaa, pukeutumalla rääsyihin ja nipistämällä kaikista kuluista, jotta hän voisi kysyä itseltään:

”onko tämä se tila, jota olen pelännyt?”

Minä en ole köyhyyttä pelännyt koskaan niin kuin yksinäisyyttä. Rahaa saa aina jostain, ruokaa sitäkin helpommin. Yösijoja on maailma täynnä.

Ystäviä sen sijaan ei. Tämä matka on minun korkean paikan leirini, vittumainen mäkiosuus, epätoivoinen vastatuulipurjehdus, syväsukellus erillisyyden, yksinäisyyden ja sivustaseuraajan rooliin. Älä käsitä väärin. Nautin matkastani kuten nautin kovan punttitreenin jälkeisestä lihasarkuudesta. Vähän se sattuu, mutta hyvää se tekee. Vain kokeilemalla isompia painoja, voin tulla vahvemmaksi. Vain kokeilemalla pelkojani, voin ylittää niitä.

En ennen uskaltanut mennä Stadionin torniin. Nyt olen käynyt 450-metrin korkuisella näköalatasanteella Canton Towerissa. Perhosen poikanenkaan ei räpsytellyt vatsassani.

Eikä siitä ole kauan, kun julistin kuumailmapallojen olevan täysin rohkeuteni ulottumattomissa. Kun sitten meninkin, se ei tuntunut yhtään missään. Korkeanpaikan kammoni on siis täydellisesti kadonnut.

Vaikka tiesinkin sen ennen tätä matkaa, piti se käydä todistamassa itselleen käytännössä.

Yksinäisyyden pelkoni kanssa joudun vielä painimaan. Olen nyt valinnut sparraajakseni pari painoluokkaa isomman vastuksen matkaamalla maata pitkin ainakin Singaporeen, varmasti myös pidemmälle. Yli sadasta matkapäivästäni olen viettänyt kaksi kolmasosaa täysin ilman ihmistä, jonka kanssa voisin pallotella valintoja ja suunnitelmia. Ja vielä tärkeämpää, ollut yksin ilman ketään, joka ymmärtäisi mistä puhun kun jaan sisimpääni.

Nyt voin kysyä itseltäni: onko tämä se tila, jota pelkäsin?

Kyllä. Tämä on se tila. Se mörkö.

Eikä se ole yhtään niin pelottava kuin lapsuudesta muistin.