Matka Astanaan – presidentin (L)egolinnaan

Tämän haluan jakaa:

 

Miltä näyttäisi, jos kyläkauppias Keskinen omistaisi marketin sijasta valtion? Tervetuloa Astanaan, Kazakstanin ikiaikaisen presidentin Sim City -peliin, jossa aitoa on vain ihmisten kasvoilta paistava apatia.

Lähdimme Venäjältä yöjunalla Kazakstaniin, pääteasemana Astana. Juna Jekaterinburgista lähti melkein keskiyöllä, Kazakstanin rajavartiolaitos hyppäsi petiseuraksi noin klo 9 aamulla.

Melkein suora yhteys junalla Astanaan oli kuitenkin niin kallis, että päätimme säästää vaihtamalla bussiin ensi tilassa, tosin ilman tietoa lippujen saatavuudesta saati aikatauluista. Selvää oli, että rajakaupunki Petropavlovskista kulkee ainakin viisi bussia päivässä. Oletus on, että asiat kyllä selviävät. Suomalaisena ei vain ole tottunut, että maailmalla saa apua, kun vain pyytää tai on avuton.

Petropavlovskin bussilippuluukulla yhteistä kieltä ei ollut. Vaikka lasin takana huonoa venäjää sönköttäisi selvästi länsimaalainen pullamössöreissari, virkailijat harvoin ymmärtävät yksinkertaistaa kieltään saati hidastaa sanojaan. Siitä tulee kärpäsen surinaa. Täti yritti kovasti, mutta kun ei ymmärrä niin ei ymmärrä. Pari minuuttia väännettyämme päätimme luovuttaa ja etsiä itse tietoa busseista aseman näyttötauluilta. Ihan turha homma.

Janne lähti niistämään infoa ulkoilmaan, minä seisoin avuttomana punaisen ristin lahjoitusboksin ääressä käyttökelvottomia ruplia kaivellen. En ehtinyt edes sädekehääni kiillottamaan, kun lipputäti jo ilmestyi selän taakse, otti kädestä kiinni ja talutti luukulle uudestaan lukemaan lappua: expectation 14.10. Transit. Hintakin oli halpa. Muuta tietoa ei herunut, mutta se riitti. Ruplat pinosin aseman portaille Venäjän-matkalaisten löydettäviksi. Sitten matka vasta alkoikin.

Täytyy olla suuri sydän, jos siitä riittää lämpöä Petropavlovskille. Kaupungin ainoa merkittävä vientituote on lähtevät kaukojunat.

Etukäteen ei ollut mitään tietoa bussimatkan kestosta, mutta 480 kilometrin kyltin kohdalla epätoivo iski. Se on vähintään kahdeksan tuntia. Happivaje oli jo alkumatkasta melkoinen, ruudulla pyöri erittäin väkivaltaisia venäläisiä rikoselokuvia ja tummennettujen lasien takana tasainen aromaisema ei tarjonnut viihdettä enempää kuin yöchatti tai virityskuva.

Pieniä valopilkkuja tuli vessataukojen aikana, jolloin koko kööri ryntäsi bensa-aseman ulkohuusille jonottamaan vuosikertapaskan virittämään atmosfääriin. Tämä oli varmaan todellista matkailua aidossa ympäristössä, mitä Venäjällä niin kaipasin. Pitää jatkossa varoa, mitä toivoo, koska saa sen. Unohdan puheeni autenttisuuden ihannoimisesta. Tai niin ajattelin vielä ennen Astanaa.

Buque oli autenttinen.

Kun yhdeksän tuntia väkivaltaelokuvia ja vessareissuja haisevassa bussissa päättyi puoliltaöin Astanan asemalle, neuvottelimme itsellemme heti pimeän taksin, etsimme  hostellin ovea puolisen tuntia ja lopulta pääsimme valvomaan yötä majoitustilaksi naamioituun lapsiperheen asuntoon.

Onneksi Astana kaupunkina tarjosi elämyksiä, joita en osannut odottaa.

Astana – jos kyläkauppias Keskinen omistaisi marketin sijasta valtion

Miltä näyttää, kun keskelle vihreitä aroja ilmestyy pilvenpiirtäjäkeskittymä tyhjästä? Siltä kuin loputon Emmerdale-maraton katkeaisi varoittamatta Kova Laki – Rakennusvalvontayksikön alkutunnariin.

Kun Kazakstan irtautui Neuvostoliitosta ja presidentti Nursultan Nazarbajev sai vallan, hän päätti siirtää pääkaupungin pois etelärajalta keskemmälle maata ja muovailla kädenjälkensä mukaisen projektin omaksi kuvakseen. Astana kohosi käytännössä tyhjästä vuonna 1997, ja 20 vuodessa väkiluku on kasvanut noin miljoonalla. Se on epätavallinen määrä alle 20 miljoonan asukkaan maassa, jossa suurin osa ihmisistä on kasvanut maatalouskulttuurissa. Ja se todella näkyy. Mikään ei ole luonnollista.

Kaupungin keskusbulevardin kohokohta on Bayterek Tower.

Presidentin viime vaaleissa saama kannatusluku 97,7 prosenttia osoittaa sen, että hän on varsin rakastettu mies. Epäilyt vaalivilpistä ovat niin tuulesta temmattuja, että niitä ei ole nähty tarpeelliseksi edes tutkia. Öljyrahalla rakennettu kaupunki on hänen oma luomuksensa, jota varten on palkattu maailman kuuluisimpia arkkitehtejä, kuten Sir Norman Foster, Kisho Kurokawa ja Manfredi Nicoletti. Presidentin toiveet on toteutettu ja kaupungista tehty futuristinen peilitalojen ja wow-arkkitehtuurin yhteenliittymä.

Astanan konserttitalo ja turisti. Kun olin asettanut kameran, taakseni kaahasi musta Lexus sekä musta Land Rover ja etäällä näin viistolakkisen militaristin kipittämässä kohti. Otin kuvan ja jäin odottamaan. Annettuani passin ja näytettyäni syyntakeettomalta leegio lähti matkoihinsa.

Täällä rahaa palaa pintakoreuteen, mutta kansalaisten keskipalkka on 500 euroa kuussa. Se on ruokakaupassa iso raha, ja julkinen liikenne maksaa Helsinkiläiselle roskarahaa, noin 20 senttiä matkalta. Kolmella eurolla ajaa taksilla kaupungin laidalta toiselle, jos vähänkin osaa tinkiä.

Enemmän kuin rahasta, on kyse ilmapiiristä, jossa kaupunkilaisen olo absurdien kolossien keskellä on tarkoituksella mitättömäksi tehty. Joka paikassa on poliiseja valmiina pysäyttämään, kadut on suunniteltu autoille ja teiden ylittäminen tehty niin vaikeaksi, että minnekään ei huvita mennä jalan. Punaisia päin käveleminen jännitti ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Ei autojen vaan poliisien vuoksi.

Autotie Astanassa tuo mieleen laulun Leijonaa metsästän. Sitä ei voi ylittää. Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä läpi.

Totta kai turistina on vaikea päästä kohdemaan elämään käsiksi, mutta jonkinlaisen tunnelman voi aistia kehonkielestä ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Vaikka jokainen vastaantullut kazakki on ollut erittäin avulias ja tehnyt parhaansa apua kysyessämme, on perusilme apea.

Parhaiten kazakkikansaa pääsee tarkastelemaan bussissa. Kukaan ei oikein puhu toisilleen, lipunmyynti hoidetaan asiallisesti, niska on mutkalla maahan vaikkei älypuhelimet vielä koko aikaa valtaakaan. Helsingin joukkoliikenteessä on ikuinen pride-kulkue täkäläiseen tunnelmaan verrattuna.

En sano, että ihmiset ovat kuin hautajaisista tulossa. He ovat vasta menossa lääkäriin kuulemaan testien tulokset.

Astanan aukiot ovat jättimäisiä ja erittäin tyhjiä. Täällä ei ole ihmiselle mitään asiaa, ja ehkä asiaton oleskelu on laissa kielletty. Aavikkokierijä vain puuttuu.

Googlailin huvikseni lisäinfoa Astanasta ja sen arkkitehtuurista. Kaupunki näyttää nopeasti nousseen paitsi pystyyn myös salaliittoteoreetikkojen suosioon presidentin suurena New World Order -visiona pyramideineen ja okkultistisene symboleineen.

No, oli miten oli, kaupunkia katsellessa ei voi olla aistimatta painostavaa ilmapiiriä, joka ei tosin synny symboliikasta tai pyramideista vaan täydellisestä tyylitajuttomuudesta ja teennäisyydestä. Talot ovat peilipintaisia, kuten kuulusteluhuoneet tai teknomiesten aurinkolasit.

Pinnan alla voi tapahtua mitä tahansa katseilta piilossa. Korkeimmalle kohoavat pankkien pääkonttorit. Rahaa on, siellä ylhäällä.

Washingtonin valkoista taloa muistuttava presidentin palatsi sekä kultaiset pilarit. Palatsin takana avautuu manikyroitu puisto, jonka joet ja polut muodostavat siipensä levittävän kotkan. Se näkyy vain presidentin parvekkeelle.

Kun olin pieni, minulla oli tarra-arkillinen Disney-kuvia. Pidin niistä paljon, joten liimailin niitä sinne tänne. Länttäsin muutaman ruutuvihkoon, joitakin roskaämpäriin, muutama päätyi lipaston kylkeen. Siellä ne sitten olivat, kiiltokuvat koristamassa kaikkea ja ei mitään. Tässä sen sijaan on Khan Shatyr -ostokeskus, maailman suurin teltta.

Khan Shatyr sisältä. Täällä on myös sisähiekkaranta jatkuvalla 35 asteen lämmöllä. Hiekat on tuotu Malediiveiltä, kun ei lähempää meinaa millään löytyä.

Pyramidi. Alakerrassa huvitellaan, siellä on ooppera. Yläkerrassa on pyöreä pöytä, jonka keskellä on suuri aurinko ja sen ympärille kokoontuu kolmen vuoden välein maailman uskonnolliset johtajat pohtimaan yhteisiä metkujaan.

Tänä kesänä kaupungissa järjestetään EXPO 2017 -näyttely teemalla tulevaisuuden energia. Aihe on ristiriidassa sen kanssa, että kun öljyn käyttö loppuu, loppuu myös rahankäyttö Kazakstanissa. Olimme joka paikassa Expo-vierasoletettuja. Omaksuimme roolin, koska ei jaksanut selittää enempää.

Eurasian Bank.

Tässä on vain osa Astanan wow-arkkitehtuurista, jolla presidentti on jättänyt jälkenstä ikioman (L)egolinnansa tunnelmaan. Koska kaupunki ei ole syntynyt orgaanisesti saati ihmislähtöisesti, minnekään ei voi mennä muistamatta henkilöä, joka on kaiken takana. Eivät ihmiset kyllä minnekään menekään. Enemmän kuin puistonkäyttäjiä näimme puistonhoitajia. Katutaiteilijoita oli turha etsiä. Yhtäkään skeittaajaa ei tietenkään ollut, vaikka hyviä spotteja riitti. Pussikalja puistonpenkillä tuntui rikolliselta toiminnalta. Pelkkä istuminenkin riitti syyllisyyden tunteeseen ja poliisien pelokkaaseen pälyilyyn.

Mutta mikäs minä olen tuomitsemaan. Tämä kuva on Bayterek Towerista, jonka päänähtävyys eivät suinkaan ole maisemat kaupungin yllä vaan aivan huipulla oleva pieni installaatio. Rakastetun presidentin kultaan painettu kädenjälki. Siihen voi asetella oman taatusti pienemmän kämmenensä, katsoa kultaisten pilareiden keskellä seisovaa palatsia, kokea mahtimiehen voiman ja esittää toiveensa ääneti.

Mutta kannattaa varoa mitä toivoo, koska sen myös saa.

Olen matkalla Suomesta Singaporeen ilman lentomatkoja Venäjän, Kazakstanin, Kiinan ja matkalle sattuvien satunnaisten päähänpistojen kautta.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Tämän haluan jakaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *