Almatysta Ürümqiin – Matkailua yksin ei-kenenkään maalla

Laumasta erottaminen on yksi historian vanhimpia ja julmimpia rangaistuksia, jota käytetään vieläkin monissa yhteisöissä pelotteena ja pakotteena pettureita ja toisinajattelijoita vastaan. Voin etäisesti kuvitella, miltä se tuntuu. Minulla ei ole enää laumaa. Mutta olen vapaaehtoisesti tilanteessa, jossa joudun päästämään irti vanhoista kaavoista ja jatkuvasti keksimään uusia selviytymiskeinoja. Janne jatkoi matkaansa Eurooppaan, minä valmistauduin rajanylitykseen Kazakstanista Kiinaan. Tiesin, ettei se vastaisi Ruotsin-risteilyä tai edes Pietarin-matkaa pikkubussilla. Ennustukseni osui harvinaisen oikeaan.

Minua aina jännittää ylittää valtiorajoja maateitse. Euroopassa ei rajoja ole pitkään aikaan käytännössä ollut ja lentokentillä on ainakin teoriassa saatavilla kansainvälistä apua tai ainakin paluulippu, mikäli tullimiehet päättävät panna matkalle pisteen. Maarajoilla hikoillaan keskellä helteistä peltoa, asiattomana oleskelijana korppikotkien mailla. Jos siellä joutuu yksin, on todella yksin.

Bussi Almatysta Ürümqiin oli määrä lähteä klo 7 aamulla ja olla perillä tasan vuorokauden päästä. Rajanylityksen lisäksi minua jännitti varhainen lähtö. Koska huhujen mukaan asemalla piti olla 6.30 saadakseen laukulleen paikan lähdin hostellin bussipysäkille jo varttia vaille kuudeksi. Olin ottanut selvää, että kaupungin bussiliikenne toimii aamukuudelta. Istuin pysäkillä. Katsoin vuoroin kelloa, vuoroin bussin tulosuuntaan. Ei mitään. Sitä on Suomessa oppinut, että aikataulut pitävät. Näistä opeista minun on luovuttava.

Puoli tuntia odoteltuani päätin hätääntyä ja viittasin itselleni pimeän taksin. Heitin kuskille 500 tengeä, (1,5 euroa), juoksin bussilaitureille ja totesin reaktioni olleen jälleen turhaa. Totesin jälleen itsekseni, että Suomi on aikataulukeskeisyydessään sairaalloisen neuroottinen verrattuna moneen muuhun maahan. Niin olen minäkin. Kaikkialla oli kyllä busseja, mutta missään ei näkynyt bussia kiinalaisilla kirjaimilla tai mitään, mikä viittaisi pitkän matkan makuupaikka-autoon. Annoin olla, ehkä se tulee joskus. Ainahan voin lähteä toisenakin päivänä. Minulla on sekä aikaa että rahaa, eli poikkeuksellinen turva suunnitelmien muuttuessa.

Yksin vieraassa paikassa ollessaan on pakko luoda liittoutumia, vähän kuten Selviytyjissä. Olen matkoillani lyöttäytynyt Laosin rajalla yhteen hollantilaisen toimittajan kanssa ja Vietnamissa sveitsiläisen pariskunnan kanssa. Kyseessä ei ole sen kummempaa kuin että voi välillä jakaa ihmettelyä asiain kulusta ja saa edes hetkellisen kokemuksen siitä, ettei ole täysin omillaan. Lisäksi on jokin kiintopiste tarkkailtavaksi, jotta ei joudu päättelemään kaikkea itse. Voi seurata mukana.

Huomasin bussilaitureilla haahuilevan kiinalaisen näköisen nuoren miehen urheilullisissa sandaaleissaan, pullonpohjarilleissään, valkoisissa shortseissaan ja pari vyölaukkua lanteillaan. Hän katseli ylös neuvostoliiton harmaalla värjättyä bussiasemaa kuin Jali suklaatehdasta. Turisti. Tarpeeksi vieraassa paikassa pelkästään se riittää yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

Nimesin hänet Jimmyksi. Hänkään ei tiennyt, mikä bussi on oikea eikä tuntunut välittävänkään. Hän jatkoi haahuiluaan laiturilta toiselle, ikään kuin ympärillä olisi jotain nähtävääkin. Oikeaa bussia ei ainakaan ollut. Missään ei lukenut Ürümqi tai edes Kiina. Vähän ihailin nuoren miehen hämmästelevää asennetta. Vain vähän. Hänkin tulisi vielä oppimaan maahan tuijottelun voiman.

Vihdoin asiallisen näköinen bussi tuli laiturille vähän jälkeen seitsemän. Kävin havahduttamassa penkillä istuneen Jimmyn, jonka keskittyminen ei riittänyt ison linja-auton huomaamiseen edes viiden metrin päästä. En ollut enää varma yksipuolisen liittoutumamme kannattavuudesta, mutta Jimmy puhui hyvää englantia ainoana koko asemalla ja sekin pieni asia helpottaa avuttomuuden tunnetta.

Panin myös merkille muita matkustajia. Oli erittäin vahvasti meikattu ja muovilla täytetty nainen, eli alati mököttävä Povipommi, jo seitsemältä aamulla bussin laitaa könynnyt viiksekäs mies, eli Juoppo, sekä kahta miniuunia kantanut mies, jonka ristin kaikkien muiden tuntomerkkien puutteessa Paikalliseksi.

Makuubussit näillä main ovat vanhoja kiinalaisia välineitä, jotka on kaikesta päätellen rakennettu aikana, jolloin väestön keskimitta oli metri viisikymmentä. Paikat ovat noin 80 senttiä leveitä, sivuilla on metallikaiteet ja jalkopäässä kuiskauskopin muotoinen onkalo, johon mahtuu jalkaterät pystyyn kengännumerolla 35. Puolesta välistä selkää alkaa kohouma, johon on periaatteessa ihan mukava mennä maaten. Ohut patja on tarpeeksi paksu. Selällään ei kukaan mahdu olemaan, ei edes polvia koukistaen, ellei ole kokeneena matkalaisena jo rustottanut sääriluitaan kuiskauskopin reunassa. Kipu on sietämätön. Sikiöasento on ainoa mahdollinen.

Heräsin kahden tunnin matkan jälkeen. Bussi oli pysähtynyt paikkaan, joka muistutti villin lännen kylää sillä erotuksella, ettei tämä ollut villiä nähnytkään ja mistä tahansa katsottuna olimme varmasti idässä. Näin Jimmyn istuvan penkillä ravintolan edessä. Hän kertoi olevansa pitkästä aikaa käymässä Kiinassa ja menee maata pitkin vain nähdäkseen, minkälainen on Kiinan raja. Hän myös kertoi rajavalvonnan olevan todella tiukkaa, ja että ei ole varma pääseekö edes maahan koska on ollut niin pitkään poissa. Viranomaiset ovat arvaamattomia. Minä taas kerroin odottavani innolla paikallista ruokakulttuuria tofuvalikoimineen. Jimmy kirjoitti minulle lapun kiinalaisilla kirjaimilla: Olen kasvissyöjä. Se näyttää enemmän kuvalta kuin tekstiltä.

Bussi oli lähdössä. Sanoin hänelle, että pahin pelkoni pitkillä matkoilla on, että bussi jättää yksin jonnekin tämän kaltaiseen paikkaan oman onnensa nojaan. Jimmy sanoi, että parhaiten selviää, kun vain seuraa muita. Olimme samaa mieltä. Ihan kaikkia ei kannata seurata, ajattelin. Bussissa soi iskelmä.

Saavuimme Kazakstanin rajalle joskus puoli kolmen aikaan päivällä. Keskellä aavikkoa ei ollut paljon muuta kuin piikkilankaa ja vartiotorneja, pari rapistunutta murjua ja runsaasti tauluja joissa isoja huutomerkkejä. Meidät komennettiin ulos bussista siksi aikaa, että kurkkusalaattiin pukeutunut militaristi tarkastaa bussin. Passia näyttämällä pääsi taas sisään.

Tasan sama prosessi toistui seuraavalla asemalla. Bussista ulos, passi esiin, takaisin sisään. Seuraava passintarkastaja oli hatun koosta päätellen edellisiä korkeampi upseeri. Neljänteen passintarkastukseen mentiin läpivalaisun kautta kaikkine tavaroinemme. Toinen jalka oli kai Kiinan puolella jo.

Jimmy oli päässyt nyt näkemään odottamansa rajan, ja voi sitä loistoa mikä hänen silmistään säkenöi. Kuinka lapsenomaisella ihmettelyllä voikaan katsella erämaan keskelle pystytettyä ilotonta valvontarakennusta. Hän oli yllättynyt ja sanoi luulleensa rajojen kylpevän loistossa. Niiden piti olla valtion kasvot maailmalle. Jimmy, Jimmy. Maaraja on naapurin pensasaidan raosta paistava haiseva persvako.

Olen sen verran lukenut matkajuttuja ja ylittänyt jo muutaman kehitysmaan rajapisteen, että päätin ottaa vähän etäisyyttä nyt jo huomiota herättävään kiinalaiseen. Jimmy ei osannut lukea tilannetta. Ei virkapukuja käsitellä kuin suklaatehtaan omistajaa, vaan kuten jokaista liikettäsi tarkkailevaa verikoiraa. Näytä siltä, kuin tämä olisi rutiinia. Näytä väsyneeltä ja vähän vittuuntuneelta, mutta hymyile puhuteltaessa. Vastaa lyhyesti ja vain siihen, mitä kysytään. Älä änkytä. Älä naura. Jimmy teki kaikki virheet.

Minut ohjattiin toiseen jonoon ja Jimmy vietiin nurkan taakse. Sitten pari kiinalaista virkapukua talutteli häntä passi kourassaan sinne tänne. Hetken päästä hän pääsi tarkastuksen läpi, kun itse en ollut edennyt mihinkään. Joka ikinen täkäläinen ohitti minut jonossa sen näköisenä, että tiesivät jotain, mitä minä en. Pian tiesin, sillä jokaisen tarkastuksen kohdalla minulla kesti pisimpään. Niin bussitarkastuksissa kuin valvontakopeilla. Olin erikoissyynissä ja oman elämäni nippelitietovisassa. Mitä teet työksesi? Miksi matkustat? Luettele passisi numero. Mikä on koko nimesi? Onneksi osaan passini infosivun unissani. Olen liikkeellä turistina. Selvää oli jo ennen matkaa, että ammattinimikkeeni on sisällöntuottaja minne ikinä menenkin. Nimeni lukee pitelemässäsi passissa, arvon herra. Niin olisin sanonut ongelmia kerjätäkseni.

Toinen Kiinan puoleinen passintarkastus oli kymmenen metrin kävelymatkan päässä ja pääsimme rakennuksesta ulos. Jimmy palloili taas sinne tänne sillä aikaa, kun lonkkavaivainen susikoira vietti eläkepäiviään haistelemalla tavaroitamme. Jimmy kertoi, että virkamiehet olivat ja vaatineet ylimääräisiä käsittelykuluja piilotettavaksi passinväliin tarkastusta varten. Noin 15 euroa köyhempänä hän sai oppia, että kirjojen elämä toisinaan vastaa todellisuutta.

Kolmas passintarkastus Kiinan puolella vaati taas bussiin kapuamista. Pääsimme jälleen uuteen rakennukseen. Tällä kertaa sain myös täytettäväkseni maahantulokortin sekä korvaani tungettavaksi mittarin. Olin terve. Sain jatkaa seuraavalle pisteelle. Aina vain joku entistä virkaintoisempi kiinalainen tuli eteeni ja repi passini kourastani. Sain olla käsi ojossa koko ajan, ja nyt olin jäämässä laumastani jälkeen. Kiinalaiset ja kazakit saivat mennä vapaasti. Länkkärin oli paras vastailla miettimättä. Enää ei tarvinnut esittää väsynyttä ja vittuuntunutta. Se tuli ihan itsestään. Näin Povipommin menevän ulko-ovesta jonnekin.

Saatuani leiman Kiinaan ja painettuani hymynaamaa asiakaspalautteeksi passintarkastajan katsoessa vierestä pääsin minua pitkään seuranneen kahden rajavartijan käsittelyyn. Laukku auki pöydälle ja selitykset tiskiin. En tiedä, mitä he oikein etsivät, mutta kumpikin selasi kännykkäni sovellukset vuorollaan sillä aikaa kun toinen syynäsi kamerani kuvat. Lääkelaukku ei vaatinut selityksiä, mutta kauhukseni huomasin toisen vartijan löytäneen hätävarastoni dollareita suomalaisen rahanvaihtopisteen pussissa. Mies puntaroi sitä pitkään ja tarkasti, puristeli ja luki tekstit kyljestä. Mitä se oikein on? Selitin, että rahaa. Hän kysyi, että ihanko kaikkien maiden rahaa, joiden kieltä tässä on. Ei. Ovat dollareita. Ja sitä on enemmän kuin mitä sinä saat lahjuksina kuukaudessa. En sanonut ääneen.

Sen jälkeen hän kaivoi esiin läppärini. Voi perkele. Jos tässä aletaan odotella neljä vuotta vanhan Toshiban lämpenemistä tarkastusta varten, voin hyvästellä laumani lopullisesti. Onneksi akku oli lopussa eikä läppäri värähtänytkään. Mitä sieltä voisi edes löytyä? Mikä olisi sellainen kuva tai tieto, jonka löytyminen olisi merkittävä voitto rajavalvonnalle ja turvallisuudelle mutta suuri tappio minulle? Pettyneenä hän pakkasi kaikki muut tavarat laukkuun ja jätti kameran ja rahapussin pöydälle. Sen jälkeen hän käski minun seurata perässään ja jättää tavarat pöydälle. Kollegansa jäi pitämään tavaroistani vahtia. Olin varma, että ne dollarit menivät siinä.

Olin väärässä. Kenties jokin kommunikointikatkos oli tapahtunut, sillä seurattuani johtajaa kymmenisen metriä hänen kollegansa huusi minut takaisin pakkaamaan tavarani laukkuun. Rahat olivat pussissa ja pussi koskematon. Kamera oli paikallaan. Palasin pöydälle ja pian toinenkin tarkastaja tuli perässä passini kanssa, toivotti lykkyä tykö ja antoi minun jatkaa.

Panin reppuni selkään ja etsin laumaani tietoisena siitä, että olin ainakin vartin takamatkalla muista. Katsoin sivuilleni, taakseni ja eteeni. Näin Paikallisen miniuuneineen. Ja Jimmyn. Arvasin, että hän olisi viranomaisten suosikki. Jimmy steppaili saman pöydän äärelle, jossa itse vähän aikaa sitten olin paljastellut. Olin todella väsynyt. Raja-asemilla kannattaa odotella vain hyviä kavereitaan, eikä koskaan kokea vastuuta tuntemattomista saati vain reissututuista. Jos minua pidettäisiin Jimmyn kaverina, joutuisin itsekin kuseen pahimmassa tapauksessa. Näin takanani, kun hän asetteli vyölaukkujaan näytille. Se oli viimeinen kerta, kun tulisin näkemään Jimmyn. Jatkoin menemistä. Vielä kerran läpivalaisu, vielä kerran passin syynäys. Olin ulkona.

Tällä lapulla ei ole vielä saanut yhtäkään kasvisateriaa.

Edessä näkyi suuri autio aukio ja sen päässä portti. Mutta bussia ei missään. Tähän mennessä bussimme oli seurannut meidän jokaista askeltamme ja oli aina odottanut ensimmäisellä vapaalla parkkipaikalla matkustajia. Harhailin aukiolla kuin Jimmy aiemmin, sinne tänne pälyillen ja juuri niin kuin ei saisi. Kysyin vastaan tulleelta rajavartijalta, että missähän meikäläisen bussi on. Hän ei ymmärtänyt mitään. Hän kantoi taatusti isompaa ammus- kuin sanavarastoa ja tyytyi vain tarkistamaan passini.

En viitsinyt alkaa kinata vaan painuin aukion päätyyn portille. Olin jo näyttänyt passini vähintään tusinan kertaa, vielä yksi näyttö ennen portin aukeamista. Ja sitten olin yksin. Olin jossain kiinalaisen rajakaupungin laidalla rahanvaihtajien piirittämänä ilman minkäänlaista tietoa bussistamme tai muista matkustajista. Ja kukaan ei ymmärtänyt minua. Bus? Bus? Where is the bus? Ei vastausta. Jatkoin kävelyä.

En kuitenkaan nähnyt syytä hätääntyä, vaikka olinkin nyt kohdannut pari tuntia sitten pahimmaksi pelokseni nimeämäni tunteen. Olin turvassa. Olen kuitenkin etuoikeutettu länsimainen turisti, joka selviää kaikesta rahalla, ja sitä minulla on sekä käteisenä että luottokortilla. Joskus olen salaa toivonut, että menettäisin taloudelliset turvatakuuni, koska vasta sitten olisin taatusti vain muiden hyväntahtoisuuden armoilla ja pakotettu itsekin pelaamaan samoilla säännöillä. Niin kauan kuin pystyn ratkomaan ongelmat silkkaa länsimaista syntyperääni, en koskaan tarvitse kanssaihmisten apua ja myötätuntoa. Olen heidän silmissään aina kuin Jorma Ollila kyselemässä bussirahaa Myllypurossa. Heruisiko minulta apua Jormalle? Ota, Jorma, taksi ja häivy pummimasta siitä.

Jätin portin taakseni, kävelin kaupunginraittia pitkin ja hätistelin rahanvaihtajia kimpustani. Kyselin sieltä täältä bussia ja sain vastaukseksi taksin tai rahanvaihtoa. Turhautti. Tätäkö tämä nyt on? Menin siksakkia ja pälyilin, kunnes vihdoin näin jotain valoa. Näin takanani miniuuneja roudaavan Paikallisen. Hän! Koin voimakkaan yhteenkuuluvuuden tunteen mieheen, jonka kanssa minulla ei ollut sanaakaan yhteistä kieltä eikä minkäänlaista yhteistä kokemusta elämästä. Olimme olleet samassa bussissa ja seisoneet samassa jonossa. Siinä se. Ja silti. Silti me olimme samaa laumaa. Me. Niin ajattelin. Hän ei, hän kantoi uuneja.

Kävelin hänen vieressään jonkin matkaa kyselemässä bussia. Sitä bussia, jossa juuri olimme, muistatko? Se harmaa bussi. Ei. Ei hän mitään ymmärtänyt sönkötyksestäni, mutta pian tuli vastaan lisää bussilaisia. He olivat kuin miniuunikopla. Kaikilla oli miniuuneja mukanaan ja he survoivat niitä taksin perälle. Kysyin jälleen, että mihin menen nyt. Missä bussi? Ei mene jakeluun mikään. Yksi uunikoplan jäsenistä viittoi minut taksiin ja pian seurakseni autoon tulivat kaikki muutkin. En tiennyt, mitä tästä seuraa, mutta tiesin, että yksinkään en pärjäisi. Päätin, että samapa se enää on, voin aina löytää jostain uuden bussin Ürümqiin tai mihin vain.

Viiden minuutin ajelun jälkeen taksi kaartoi pienen ostarin pihaan, jossa tunnistin tuttuja naamoja. Oli Povipommi, joka korjasi silmämeikkiään ja murjotti, ravintolan edessä Juoppo piteli promillejaan turvarajan yllä ja Paikallinen hyppäsi taksista ulos pinoamaan uuneja ravintolan eteen. Joku näytti elekielellä, että bussi tulee tähän. Ensimmäisestä rajapaikasta oli kulunut kaksi tuntia. Mutta missä on Jimmy?

Kävelin ravintolaan ja näytin tarjoilijalle Jimmyn piirtämää kuvaa, kiinalaista tekstiä. Olen kasvissyöjä. Tarjoilija hihitti. Kävimme lyhyen keskustelun päivän tarjonnasta ilman sanaakaan yhteistä kieltä. Panin neuvottelulle pisteen istumalla pöytään. Viiden minuutin kuluttua eteeni tuli lautasellinen riisiä ja kanaa. Kylmänä. Olin syönyt päivällä omenan sekä jonkinlaisia suklaakeksejä. Menköön, vakaumustaan on venytettävä silloin, kun vatsa käskee.

Ostari ja miniuunikopla

Istuin ulkona ja katsoin Povipommin meikkausoperaatiota ja Juopon hapuilevaa nesteytystä. Tein muistiinpanoja. Noin kahden tunnin päästä kuulin ison moottorin hurinaa takanani ja kun näin uunikoplan havahtuvan pikaisesti rynnimään ensimmäisenä varaamaan ruumasta paikkaa tavaroilleen, päättelin matkan taas jatkuvan. Vastoin kaikkia ennusteita olisimme sittenkin Ürumqissa huomenaamulla.

Bussin lähtiessä kuski kävi vielä kadonneet läpi. Hän tökkäsi minua, veti shortseistani ja teki silmiensä ympärille sormistaan ympyrät. Niin, Jimmy! Jimmy jäi rajalle. En tiedä, en tosiaan tiedä. Ja vieressäni oli toinenkin tyhjä paikka. Juoppo puuttui. Vaan ei puuttunut kauan. Parin minuutin etsintöjen jälkeen ovesta kömpi vanha viiksimies. Hän kaatui lattialle istumaan. Povipommi oli hapan.

Bussi lähti liikkeelle.

En varmasti koskaan saa tietää, mitä Jimmylle kävi. Jäin miettimään, että olisiko minun pitänyt jäädä odottamaan, auttamaan ja neuvomaan häntä. En olisi pystynyt siihen. En silloin vielä, kun olin itsekin jäänyt yksin ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ehkä hänet tosiaan käännytettiin rajalta takaisin Kazakstaniin, kuten hän pelkäsi. Mutta todennäköisesti hänkin vain eksyi laumastaan rahanvaihtajien jalkoihin ja päätti ottaa jonkin muun kulkuneuvon. Luultavasti hänkin päätteli, kuten minä, että turistille tarjotussa erikoistarkastuksessa kului niin paljon aikaa, ettei kukaan viitsinyt jäädä odottamaan. Kielitaitoisena hän ei koskaan jää yksin.

Nukuin katkonaista unta kuiskauskopissani. Edessäni maannut ukko oli kehittänyt ainutlaatuisen kiertoilmakuorsaustekniikan, josta ei voi erottaa ulos- ja sisäänkuorsauksen saumakohtaa. Silloin tällöin havahduin tietulliin. Joskus aamuyöstä heräsin, kun kaikki muut olivat ulkona, poliisi seisoi ovella ja tarkasti ihmisten passeja. Kerrankin näin päin. Puoli seitsemältä aamulla heräsin jälleen. Kuvittelin, että on vessatauko. Pakkasin kamani ja lähdin pihalle. Kaikki olivat kadonneet tiehensä.

Olin saapunut Ürümqiin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Please consider sharing

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *