Armoa, ei Siperiaan

Tämän haluan jakaa:

Armoa, ei Siperiaan

Viisumiaikataulujen vuoksi ja seikkailuhengen nimissä emme jatkaneet alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Venäjän itäosiin Siperian-radalla vaan otimme suunnan etelään rajan yli. Tässä artikkelissa kerron kuitenkin viimeisistä päivistämme Venäjällä.

Jotkin asiat eivät muutu. Olimmepa kotikaupungissa tai vaikka matkalla maata pitkin Singaporeen, elämä aina hakeutuu kohti rutiineja. Täälläkin. Noin viikon ajan kaava on mennyt näin: saapuminen kaupunkiin – heti lipputiskille hankkimaan poispääsyn välineet – hostelliin – ruokakauppaan kefiiriostoksille ja löntystelemään. Sama toistopakko toimi myös Kazanissa, jonne saavuimme Moskovasta joskus aamusella.

Vallankumoustaistelija Mullanur Vakhitov ja reissumiehet.

Myytinmurtamisvimma Venäjän-reissulla on ollut jopa väkivaltaiselta tuntuva kokemus, kuten edellisessä postauksessa kirjoitikin. En ole nähnyt kuraisten Ladojen letkaa löyhkäävissä leipäjonoissa. Sen sijaan puhtaaksi puunattuja kivitaloja, uusia autoja ja hymyileviä ihmisiä. Paitsi tietenkin palveluammateissa. Sentään niissä kunnioitetaan vielä neuvostoperinteitä.

Kazanissa myytinmurto otti lisäpotkua entisestään.

Heti Kazanin asemalta kadulle päästyämme ajatukset valtasi intuitiivinen fiilis, että poistumisliput tuli hankittua liian äkkiä. Onko pakko pitää tällaista kiirettä? Ehkä yksi ylimääräinen päivä Kazania olisi sittenkin ollut hyväksi levon ja nähtävyyksien kannalta. Tällaista rauhaa, siisteyttä ja järjestystä tuntee kaipaavansa juuri nyt, kun paahtaa kiireellä pitkin mannerta. Näin viihtyisää pikkukaupungin tunnelmaa harvoin näkee yli miljoonan asukkaan keskuksissa – ja nyt ollaan kuitenkin Venäjällä.

Tavallaan.

Kazanin maatalousministeriön pääovelle on istutettu metallinen puu. Se on turistikohde ja suosittu kuvauspaikka.

Tatarstan – ei kuten muut Staneista

Virallisesti Kazan kuuluu emo-Venäjään, mutta paikallisista suuri osa mieltää itsensä pikemminkin Tatarstanin kansalaisiksi. Vaikka Tatarstan oli kovaa vauhtia itsenäistymässä Neuvostoliiton murentuessa, se on nykyään autonominen osa Venäjää. Ainakin katukuvasta päätelleen päätösvaltaa ei ole täysin luovutettu Moskovaan. Tataarikulttuuria pidetään yllä ja maalla on jopa oma presidentti. Katukyltit ovat kahdella kielellä, suuria moskeijoita ja muslimimuotia näkyy siellä täällä ja keskustan puistot on manikyroitu taatusti paremmin kuin missään Suomessa saati Venäjän muissa kaupungeissa. Roskia ei näkynyt missään ja vaaleanpunaiset rappaukset seinillä kiilsivät kuin Piz Buinilla kuorrutettu läski Lanzarotella.

Kazanin katukuvaa.

Yliopistokaupungin habitus näkyi nuorten vastaantulijoiden määrässä. Aivan kuin Turussa, sillä erolla että Kazanissa ei ole tuhottu kaikkea kaunista. Silti jokin puuttui. Aitous. Ihmisläheisyys. Ihmislähtöisyys.

Vaikka julkisivuihin ja puistoihin rahaa riittääkin, niihin se myös tuntuu jäävän. Tehdäänkö kaupunkia turisteille ja rahamiehille? Ihmiset eivät makoilleet nurmikoilla eivätkä tanssineet pitkin katuja. Spontaaninoloista keksimisen iloa ei näkynyt yhden ainoan katusoittajan rallattelun lisäksi. Pikkukauppojakaan ei oikein ollut ja muuten niin viihtyisä kävelykatu muistutti keskieurooppalaisia veljiään ainoastaan ulkonäöltään. Persoonalliset putiikit tai viihtyisät terassit olivat kai jossain muualla.

Taloja Kazanin Kremlin lähellä.

Niin se ajatus lisäpäivästä Kazanissa katosi nopeasti kaduilla käveleskellessä. Rento tunnelma joko puuttui tai emme turistiuttamme osanneet tuntea sitä väistämättömien kieli- ja kulttuurimuurien estellessä. Aivan kuin kaupunkia ei olisi tehty tavallisille ihmisille. Tästä osoituksena on se yksi poikkeus, joka pisti silmään jo matkalla hostellille: missään ei oikein ole kunnollista ruokakauppaa. Puistolounaat (kefiireineen) ovat kuitenkin olennainen osa budjettimatkailua. Keskustasta löytyi yksi, ostarin alakerta, ja saman tien siirryimme kanta-asiakkaiksi. Supermarketin vartijat saattoivat viidennen vierailumme aikana jo epäillä jotain vilunkia.

Kazanissa muslimit ja ortodoksit elävät sopuisasti.

Nähtävyyksiä kierrellen täällä viettäisi helposti vielä päivän tai pari, mutta matkan ollessa jo nyt kestävyysvoimaa kysyvä ponnistus, ei turistirysäbongailulle riittänyt mielenkiintoa muutamaa pakollista kohdetta enempää. Oli aika siirtyä eteenpäin.

Jee, jee Jekaterinburgiin!

Noin tuhannen kilometrin siirtymätahtia pitääksemme suuntasimme seuraavaksi Jekaterinburgiin, kaivosteollisuuden ja Boris Jeltsinin kotikaupunkiin. Siinähän ne tärkeimmät. Jo junamatkalla alkoi Putinin näköistä herraa maastohousuissaan ja vaimonhakkaajapaidoissaan näkyä käytävällä siihen malliin, että tunne aidosta itämahdin sykkivästä sydämestä (tai sapesta) ampui sisuksiin.

Yöjunassa hyttiseuranamme oli jälleen joku nikolai sekä nuori nainen, joiden kanssa koetimme kovasti keskustella ilman yhteistä kieltä. Nikolai piti meistä huolta. Kävi oikein ravintolavaunussa kertomassa, että tunnin päästä pitää nousta kyydistä. Vieläkään eivät Siperian-junan hullut venäläiset vodkajuhlineen ja smetanasekoiluineen ole lunastaneet matkaoppaiden lupauksia, mutta muuten on ollut mukavaa.

Mitasta täydet pisteet. Tyylissä jää uupumaan.

Rapistuva betonimissi ja lasitornien joukkohyökkäys

Jekaterinburg, jälleen yli miljoonan asukkaan kaupunki ja kiireellä kehittyvä keskus, elää merkillistä aikaa. Voisin kuvitella, että vielä kymmenen vuotta sitten kannattavin bisnes on kuulunut tuholaistorjujille ja rankkureille, mutta nyt vaaka on kallistumassa rakennusteollisuuten ja pleksilasittamoille. Aikaero Moskovaan on kaksi tuntia edellä, mutta paikoin näyttää kuin elettäisiin 20 vuotta jäljessä.

Jekaterinburgilaista arkkitehtuuria.

Heti asemalla meitä tervehti rämäbussien letka, pari kymmentä spurgua ja notkollaan olevat nakkikiskat. Nurkan takana häikäisi upouusi amerikkalaistyylinen ostari ja sen kyljessä rapistuva pilvenpiirtäjä. Sellainen harmaa betonikaunotar, jonka missivuosien kukoistus osuu Hruštšovin valtakauteen. Muutama vuosi eteenpäin ja tälläkin paikalla lienee sinisivuinen lasitorni. Valtavia rakennustyömaita oli enemmän kuin Helsingin keskustassa roskasäiliöitä. Niitäkin oli enemmän kuin Helsingissä.

Jekaterinburgissa ääripäät käyvät dialogia.

Punainen viiva

Turistin on täällä helppo hoitaa maleksimisosuutensa miettimättä itse paljonkaan. Sen kuin katsoo välillä maahan ja välillä taivaalle. Kaupunki on nimittäin viisaasti maalannut katuun leveän punaisen viivan. Sitä pitkin kulkemalla taittuu leppoisasti 6.5 kilometriä ja saa eteensä parhaat maisemat ja monumentit, kuten oopperatalon, suuret kirkot ja kaupunginlammen. Siinä vierähti lounastaukoinen muutama tunti.

Viivan orjallinen seuraaminen voi saada huvittaviakin piirteitä.

Ruokakauppoja ja tavarataloja oli budjettilounastajalle mukavasti jopa viivan varrella, ja siinä kävelykadun keskellä tuli olo kuin istuisi Oulun Rotuaarilla tai Jyväskylän Kauppakadulla litkimässä lounaskefiiriään.

Sitten käännyin ja näin Leninin. Ai niin.

Suuri ihmisten ystävä, hyväntekijä ja lempeä hallitsija, Toveri Lenin.

Helsinkiinkin voisi samanlaisen turistireitin piirtää, jos ei nyt ihan punaisella asfalttimaalilla, niin jotenkin. Sen kulkeminen oli yllättävän hauskaa, vaikkemme pysähtyneetkään pällistelemään kohteita. Harmi vain, että Jeltsin Center 10 metriä korkeine patsaineen ei mahtunut punaisen viivan reitille. Paikataan puute muistelemalla Jeltsiniä videolla:

Jekaterinburgissa 36 tuntia riitti oikein hyvin. Kohti seuraavaa etappia lähti enemmän kuin mielellään. Ei jäänyt ikävä, mutta oli tärkeä kokea perinteinen venäläiskaupunki ilman mitään englanninkielen taitoa, vaikka nykyaika ja Mannerheimintien Forum vaanii täälläkin joka nurkan takana. Kun joskus vielä koen Siperian-radan kokonaan, minun “autenttista” Venäjääni tuskin on edes ajatuksen tasolla.

Illalla ostimme vielä parit kefiirit ja asetuimme aseman edustan patsaalle spurgupuistoon nauttimaan ansaittua ilta-ateriaa. Viimeistä Venäjällä, ennen yöjunaa ja rajan ylitystä. Heitimme kefiirit naamaan ja läpät paikallisille arskoille ja raneille. Menimme junaan sillä oletusarvolla, että hytissämme olisi tuttuun tapaan joku vanha nikolai ja nuori nainen.

Ei tällä kertaa.

Kaksi miestä. Toisella Muay Thai -paita ja toisella Muay Thai -naama. Päättelimme kyseessä olevan manageri-ottelija-suhde. Toinen ottaa rahat, toinen ottaa turpaan. Aamukahdeksalta kumpikin otti viinaa.

Olimme saapuneet Kazakstaniin.

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Tämän haluan jakaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *