Trans-Siperiaa mainostavat matkatoimistot ovat muokanneet myyntiartikkelikseen myyttisen kertomuksen hiljaa aroja halkovasta jättiläisestä, jonka syleilyssä voi hiljentyä junamatkailun kuninkuusluokassa tasaisen jyskytyksen tahtiin ja maistaa vielä muuttumattoman maan vähittäisen murroksen murusia. Täällä aika on pysähtynyt, mutta juna se vain kulkee. Teetä lipittämällä, eväitä tuntemattomien kanssa jakamalla ja ilman yhteistäkin kieltä käydyillä eksistentiaalifilosofisilla keskusteluilla monenkin päivän junamatka menee kuin siivillä.
Asennekysymys varmaan, mutta mitään tuollaista emme kokeneet. Emme, vaikka olimme onnistuneet nappaamaan halvimman luokan liput Astanasta Almatyyn ja pääsisimme vihdoin näkemään, miten paikalliset matkustavat. No miten? Lyhyt vastaus: kuten junassa nyt matkustetaan. Mitään tarvetta junamatkailun ylistykseen ei herännyt, mutta kaikesta huolimatta kokemus kannatti. Karjavaunuksi haukuttu platskart oli juuri niin rähjäinen ja kotikutoinen kuin mitä 15 euron yöjunalipulla kuvitteli saavansa. Rakastin jokaista hetkeä jopa niin paljon, että en halunnut pilata kokemustani linssin läpi katsomalla. Kuvia tarttui silti muutama.
Jo laiturilla meitä tervehti melkoinen vaunumestari, joka yhteisen kielen puuttuessa tyytyi näyttämään koko 160-senttisen ja saman painoisen kehonsa ilmeikkyydellä, että poijjaaat käy sisään siitä nyt vain. Ja peukku pystyyn. Ja poijjaathan kävivät. Junamiehestä paistoi alusta asti ansaittu ylpeys siitä, että hän on tämän vaunun ylipäällikkö ja pulinat pois. Hänestä oli seuraa enemmänkin, jahka juna pääsi liikkeelle.
Junamies oli merkillinen tyyppi. Aina kun hänet näki, hänellä oli eri asukokonaisuus. Joskus vaimonhakkaajapaita ja verkkarit, joskus verkkarit ja virkapaita, joskus suorat housut, virkapaita ja koppahattu. Kazakstanin rautateiden ja Clark Kentin vaatteidenvaihtotaitoja opetetaan tuskin VR:n konduktöörikoulussa.
Ei hänkään erehtymätön ollut. Yläpedit ovat levottomalle nukkujalle vaarallisen kapeita, joten halukkaat voivat hakea junamieheltä turvavaljaat petiin kiinnitettäväksi. Näin teimme, ja päästyämme paikoillemme huomasimme valjaiden olevan rikki. Tämä oli myös junamiehen tiedossa, sillä hän tuli perässämme mukanaan nippu varavaljaita. Koetimme kiinnittää toisia. Ei. Kolmansia. Ei…poikki nämäkin. Noin kuudennella tai seitsemännellä kerralla käteen sattui ehjät valjaat. Junamies pani kaikki kokeillut valjaat takaisin roikkumaan samaan nippuun ehjien kanssa ja jatkoi matkaansa seuraavaan osastoon.
Sisällä vaunussa oli kuin lastenkestit käynnissä. Siellä täällä roikkui polvenkorkuista kazakkia, joita ilmiselvästi huvitti kahden valkoisen ja selvästi hämmentyneen länsimaisen jullikan omituinen kieli ja vielä omituisempi ulkonäkö. Matkustajista 97 prosenttia oli kazakkeja, siis aasialaisia. Venäläissukuiset arvatenkin majoittivat korkeampia luokkia. Hauska leikki oli osoitella länkkäriä laserkynällä.
Nyt tiedän myös, miltä tuntuu kun 10-vuotias kazakki tuijottaa tuntitolkulla suoraan silmiin senkin jälkeen, kun itse käännän katseeni pois. Jonkin aikaa otin tuijotusta vastaan häveliäänä, mutta sitten terästäydyin. Kaivoin lapsuuden taitolaatikosta tuijotuskisamestarin opit. Se kannatti. Sai pikkupoika tuta, miltä länsimaisen, älyruudun laiskistama katse tuntuu silmästä silmään.
Platskart on yhteisöllinen kokemus, vaikka kielimuuri oli nyt korkeampi kuin missään muualla. Kaikki vaunun osastot ovat avoimia. Yhteen osastoon menee käytännössä kuusi matkustajaa. Käytävän toiselle puolelle neljä, ylä- ja alapeteihin, ja toiselle puolelle kaksi käytävän suuntaisesti niin ikään ylös ja alas. En tiedä, mikä aivoverenkiertohäiriö meille oli tullut lippuautomaatilla, mutta päättelimme yläpedillä olevan rauhallisempaa.
Toisinkin olisi voinut valita. Olisi kannattanut. Nimittäin yläpedillä on pakko maata koko ajan, ellei halua kyyhöttää klonkkuna ja kiillottaa päälakeaan hattuhyllyn pohjaan. Periaatteessa alapedille voi mennä istumaan, mutta on ihan nikolain unirytmistä kiinni, milloin siirtokehotus omalle paikalle käy toteen. Tästä lähtien valitsen aina alapedin.
Kolmosluokka on syystäkin halpa. Ikkunoita ei saanut avata, eikä syynä todellakaan ollut ilmastoinnin sekoaminen. Sitä ei ollut. Mutta kumma kyllä, vessassa ikkuna sai ammottaa aukinaisena, ja intuitiota vastaan taisteltuani oli pakko uskoa, että kirpeänä lainehtineen junanvessan ilma on koko vaunun paras paikka viettää aikaa.
Junassa ei myöskään ollut ravintolavaunua, tai sitten meitä ei vain päästetty sinne. Junamiehen tiukka ”njet restoran” jätti tulkinnanvaraa vain perimmäisistä syistä. Hätä ei silti ollut paha, sillä paikalliset kauppiasmummot olivat tuoneet asemille leipää, vettä, karkkia ja limuja, ja tekivät ravintolavaunun puuttuessa taatusti kovaa tiliä. Ainakin tämä kielitaidoton länkkäri pulitti ihan R-kioskin hinnat omistaan. En tiedä, mikä oli lopullinen niitti, mutta palatessamme vaunuun junamies hekotti hervottomana ja huuteli Finlandii osoittaen meitä. Oli sen verran hauskaa, että nauratti itseämmekin ja vatsat mutkalla kapusimme takaisin karjavaunuun ja yläpedille kippuraan.
Snickersin ja rieskaa muistuttavan vehnäkiekon voimalla kävin makuulle ja vaunun pimentyessä yötä varten aloin miettiä itsekseni matkailua ja mielikuvamarkkinointia.
Julkisivuilla koreileva Astana oli juuri sen kaltainen kummajainen, jota osasinkin odottaa. Entisestä pääkaupungista Almatysta ei sen sijaan ollut mitään mielikuvaa. Valju Almaty sai vuonna 1998 luopua tittelistään Astanalle, joka taas antaa Kazakstanista kuvan kuin militaristien pyörittämänä loistoristeilijänä, jossa paikallisväestöä näkee vain hiililapion varressa tai lankkua pitkin haiden ruoaksi kävelemässä. Wow-arkkitehtuurilla on sumutettu silmät niin täyteen glitteriä, että vanha Albert Speerkin kalpenee. Sitä tuskin on haettu, mutten toisaalta usko kaikkien ajattelevan kuin minä. Matkailussa verhon taakse katsominen kun ei ole muotia.
Mikä ylipäänsä on autenttista? Ei ainakaan se, mitä näkee muiden silmin tai mikä on tehty vain silmäniloksi.
Niin matkailuteollisuus, -journalismi kuin matkabloggaaminen pyörivät mielikuvien voimalla. Matkat myydään samoilla jekuilla kuin asunnotkin: suurilla odotuksilla, kauniilla kuvilla ja korulauseilla. Epäillyt homeongelmat ja hullut naapurit eivät kuulu asuntoesittelyiden saati matkajuttujen palstoille.
Matkailu on alkanut muistuttaa yhä enemmän vain menestyvien ihmisten paratiisilomia, joista kolmen tunnin välein otetut muka-spontaanit tilannekuvat Instagramiin antavat kiillotetun kuvan matkakokemuksesta. Niistää puuttuu kaikki itse matkaan ja kokemukseen vaikuttaneet välietapit. Televisiossa Ville Haapasalo, Arman Alizad ja Riku Rantala taas luovat kuvaa sankarimatkaajasta, jotka viekkaudella ja linkkuveitsellä raivaavat tiensä läpi viidakoiden ja slummien ja päätyvät vaikeuksien kautta shamaanin ohjaamalle sienitripille. Ikään kuin kaikki tämä tapahtuisi spontaanisti, käsikirjoittamatta ja ilman tuotantoyhtiön suunnittelukokouksia. Ehkä nähtävyyksiä kierrellyt Folke West oli sittenkin lähimpänä autenttisinta matkailua.
Kaikki seuraamani Instagramin matkakuvaajat tuntuvat elävän täydellistä elämää, jossa aamupala nautitaan Kirahvien ja oman kullan kanssa, peseydytään vesiputouksen alla ja bodaillaan uima-altaalla. Illalla käperrytään tähtitaivaan alle liplattelemaan.
Tällainen kuvasto tulvii myös matkalehdistä ja suurimmasta osasta sponsorituloilla pyörivistä yksityisistä blogeista. Niiden tehtävä on myydä mielikuvaa matkailusta jatkuvana paratiisista toiseen loikkimisena ja aktiivisesti jättää kertomatta, mitä askelten välissä on. Kaupan on vain päätepisteitä ja lopputuotteita, joiden alkuperästä ei ehkä haluakaan ottaa selvää. Mielikuvat maksavat maltaita, korvatulppia ja ripulilääkkeitä saa apteekista halvalla.
Image is everything, but everything is not in the image. Kuvaan ei esimerksi sovi rapistunut junavaunu ja kovaääninen junamies hihattomassa paidassa nauramassa Suomi-junteille. Ei sovi mukaan se tunne, että joutuu menemään vessaan hengittämään raikasta ilmaa kolmosluokan vaunussa. Tai että tinkaa kazakkimummon kanssa Snickersin hinnasta keskellä ei mitään. Sitä tunnelmaa ei mikään kuva pystyisikään tallentamaan. Ja vaikka pystyisi, ei siitä somessa tykättäisi, vaan tuomittaisiin unohdettavaksi turhien kuvien arkistoon. Se ei toisin sanottuna myy, vaikka juuri sellaisista hetkistä omat matkani ovat aina koostuneet. En koskaan muista maisemia tai aterioita, en rantahiekkoja tai vesiputouksia. Enkä varsinkaan muiden ihmisten kuvia omista kokemuksistaan.
Mutta kun herään Kazakstanissa, kolmosluokan vaunussa siihen kun junamies ottaa kiinni nilkasta, ravistaa ja huutaa Alma-Ataaaaa! silloin tiedän olevani aidolla matkalla kaikkine välivaiheineen, ilman filttereitä, ilman mitään tarvetta parannella sen mielikuvan ilmiasua kenenkään tykkäyksiä kalastellen.
Sillä hetkellä huomasin myös, että junamiehiä oli alusta asti ollut kaksi – niin saman näköistä ja saman oloista ukkelia, että ristin heidät Pilliksi ja Pullaksi.
Oli aamu. Olimme saapuneet Almatyyn.
Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!
