Luulin aina, että parhaat kokemukset tapahtuvat sattumalta ja suunnittelematta, mutta vähänpä tiesin tutkiessani maantiekarttaa kullanhohtoisen vuokra-Roverin takapenkillä elokuussa 2003. Olimme pari tuntia aikaisemmin laskeutuneet Lontoon Stansteadin kentälle ja tavanomaisen säätämisen jälkeen onnistuneet luovimaan moottoritielle, jonka täysin väärältä tuntunutta vasenta laitaa alinopeutta kyntäessä saattoi kuvitella miltä lohesta tuntuu polskia naamaa piiskaavassa koskessa väistellen kytikselle asettuneen ruskeakarhun kynsiä.
Suuntamme oli Beaminsterin pikkukaupunki Dorsetin maakunnassa lounais-Britanniassa. Sinne vievä tie A303 halkoo kauneimpia näkemiäni nummimaisemia, ja vaikkemme olleet päätoimisina turisteina liikkeellä, näin kartasta, että pieni nähtävyys sattuisi matkanvarrelle: Stonehenge. Tarunhohtoinen kivipaasien muodostelma, jonka ratkaisemattomaksi jäänyt mysteeri on aiheuttanut unettomia öitä kaikissa tutkijapiireissä arkeologeista astronomeihin, historioitsijoista geologeihin ja astrologeista uskontotieteilijöihin.
En ollut ajatellut Stonehengeä ennen matkaani, mutta tieto yhdestä maailman kuuluisimmista nähtävyyksistä herätti tunteen tarjouksesta, jonka ohittamista katuisin loppuikäni. Nämä Hullut päivät eivät toistuisi, eivät ainakaan pariin vuoteen, mikä tuntui 18-vuotiaan aikakäsityksessä ikuisuudelta.
Mutta pettymys olikin suuri. Kun kumpuilevan peltomaiseman takaa alkoi pilkistää muinaisen kivirenkaan lakipisteet, ja pian kaukaa kukkulan lakea halkovalta tieltä saattoi katsoa koko pystypaasien muodostelmaa, kaikki näytti niin… niin… mitättömältä. Lässähtäneeltä. Ei tämä ollut se Stonehenge, joka auringonlaskun valossa seisoo arvokkaasti paikallaan sen mahtavien pilareiden väleistä siivilöityvien säteiden lyödessä häikäiseviä tähtimuodostelmia linssiin. Missä traileriääntä matkiva kertoja, joka toistelee “mystistä”, “muinaista” ja “ikiaikaista” samalla vihjaillen, että tuhansia vuosia askarruttanut arvoitus selviää mainoskatkon jälkeen? Ja kuka vaimensi jännitysmusiikin?
Oranssihohtoista taivasta vasten tehtyihin kamera-ajoihin tottuneelle näkymä vaatimattomasta kiviröykkiöstä keskellä aamuteen ja kello viiden teen välissä päiväretkelle lähteneitä brittituristeja oli lohduton. Tumma autotie, turistikeskus ja parkkipaikka, korkea metalliaita, jonka portti aukeaa vain maksusta, ja sen takana kivikasaa kiertävä kävelytie. Oli turha maksaa päästäkseen kaksi metriä lähemmäs mutta silti niin kauas, että kiviä ei voinut edes koskea. Visiitti jäi viiteen minuuttiin.
Olen kuullut monen haaveilevan Stonehengen näkemisestä, ja ymmärrän heitä. Se on aivan ainutlaatuinen arkeologinen mysteeri, jonka ratkaisussa piilee monia avaimia esi-isiemme maailmankuvaan. Mutta sen arvo onkin juuri sen tarinassa, ei sen ulkonäössä tai vaikuttavuudessa sinänsä. Paljon komeampi on aivan sen naapurissa oleva Cerne Abbasin Jättiläinen. Ainakin kuvissa, koska en vielä ole päässyt sitä paikanpäällä kokemaan. Sen kyllä ainakin täytyy olla maaginen näky.
Moni turistinähtävyys on suuri pettymys paikanpäällä nähtynä. Olen aiemmin kirjoittanut siitä mm. täällä ja täällä. Jaettu pettymys on kaksinkertainen pettymys. Jaa siis oma pettymyksesi kommenteissa!
Turistinähtävyyksissä usein on, että suurempi, sen parempi. Tai mitä yksityiskohtaisempi, sen kauniimpi. Siksi aina Aasia ja sen jättimäiset Buddha -patsaat, sekä uskonnolliset rakennukset saa suun loksahtamaan auki.