“Opi kysymään kaikesta toiminnasta: ‘Miksi he tekevät noin?’
Aloita itsestäsi.”
Marcus Aurelius (121-180 jaa.)
Olin vajonnut ihmeelliseen apatiaan viime viikkoina. Se ei tuntunut raskaalta, kuten masennus, ja sen ahdistukseksi kutsuminen olisi mielenterveyssanaston väärinkäyttöä. Olin pikemminkin turta. Vaikka vieressäni istunut ystäväni puhui omasta vastentahtoisesta paluustaan Euoppaan, en kuunnellut. Erotin sanoja sieltä täältä lasittuneiden silmieni tuijottaessa Petronas-tornien suihkulähteen tarkasti synkronoitua tanssia turistien juostessa kiljuen karkuun jalkakäytävälle ulottuvia roiskeita. Olin mennyt autopilotille, joka oli jumittunut asetukseen itselleen jatkoaikaa pelaava myötäeläjä: “Jaajaa. Joo, toi on kyllä… Niin just. Ymmärrän. No, mitä sitten jatkossa?…”
Sinä päivänä Petronas-tornien puistossa istui kaksi kyllästynyttä matkaajaa, joista toinen oli lähdössä kotiin ja toinen mietti, mihin pitäisi olla lähdössä. Olin tullut takaisin Kuala Lumpuriin suoritettuani matkan Singaporeen maata pitkin. Olin hoitanut sen alta pois. Siltä se olisi tuntunut, jos olisin jotain tuntenut.
Kysyin itseltäni, miksi ihmeessä olin sopinut matkalleni päätepisteen, jonka saavutettuani minun pitää taas haalia jostain uusi motivaatio. Kai se on minulle luontaista.
“Kunhan keräilee”
Kun olin pieni, päiväkotimatkani varrella asui varis, johon tutustuin. Joka aamu (pikkulapsena viikkokin tuntuu joka-aamulta) matkallamme päiväkotiin heitin sille aamupalaksi palan Suffelia. Varis oli fiksu. Hän tiesi odottaa meitä, äitiäni ja minua, kotipuunsa juurella Keskuspuiston hevosaitauksella aina, varmasti koska tiesi saavansa herkkuja. Aina, kun olin heittänyt sille suklaan, varis pomppi sen luokse, noukki sen nokallaan ja tunki sen jonnekin juurakon syövereihin varmaan piiloon. Äitini uumoili, että tokkopa se niitä suklaita koskaan enää löytää, kunhan keräilee.
Niin keräilin minäkin. Mutta vasta saavutettuani variksen viisauden noin seitsemän vuotiaana. Minun Suffelini olivat lätkäkortteja, kuten ihan kaikille pikkupojille 90-luvun alussa. Se oli vakavaa puuhaa. Meillä oli isoveljen kanssa varta vasten niille hankittu kansio millilleen istuvine muovitaskuineen. Niihin haettiin uutta täytettä Töölön Jatkoajasta, tunkkaisesta kivijalkakaupasta, johon lauma nuorisoa kerääntyi joka päivä myymään kortteja. Tungosta riitti. Jatkoajassa oli hierarkia. Alan tyypit erottuivat meistä harrastajista ja he tiesivät, mistä korteista saa parhaat hinnat. Kalleimmat kortit olivat tietenkin harvinaisimpia.
Niiden haaliminen oli myös silkkaa onnenkauppaa, koska kortteja myytiin nipuittain sokkopakkauksissa, joista hyvälläkin tuurilla löytyi korkeintaan yksi tai kaksi uutta korttia kokoelmaan. Loput olivat roskiskamaa, koska ei Jatkoajan pojat tusinakorteista suostu maksamaan. Lopulta tsägän liian iso osuus uusien korttien metsästyksessä oli pääsyy siihen, että lopetin lätkäkorttivillityksen lyhyeen. Kun uusi keräilyaddiktio Pokémon tuli kauppoihin vuosia myöhemmin, olin jo autuaasti kasvanut kohderyhmästä ulos.
Lätkäkorttien jälkeen kuvaan tulivat Aku Ankat. Aluksi kelpasivat kaikki Aku Ankat, Roope-Sedät, Mikki Hiiret, pehmeät albumit ja kovakantiset kirjat. Ostin niitä, koska pidin niiden sisällöstä. Terve asenteeni Aku Ankkoja kohtaan muuttui, kun sain päähäni hankkia hyllyyni jokaisen Aku Ankan Taskukirjan. Siihen aikaan Taskareita oli ilmestynyt vähän päälle 200 numeroa.
Aku Ankoista tuli pakkomielle. Parin vuoden antikvariaateissa ravaamisen jälkeen olin naarannut hyllyyni yhtä vaille kaikki Aku Ankka -sarjan osat. Enää puuttui numero 12, Tervetuloa Ankkalinnaan. Koukuttavaa turhautumisten tunnetta janoten tein täsmäiskuja Helsingin divareihin mielessäni pelkästään numeron 12 punaiset kannet. Painelin aina suoraan sarjakuvahyllylle, katsoin, olisiko se tänään tullut kiertoon, totesin ettei ollut ja suorin pysähtymättä takaisin ulos. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes löysin sen vihdoin Yrjönkadulta, Johanneksen Antikvariaatista. Kappas, siinähän se nyt sitten on. Nappasin sen käsiini, vein kassalle ja maksoin 15 markkaa. Noin, tehty. Olinko ikionnellinen? Tunsinko täyttymyksen? En. En tuntenut mitään. Panin kirjan huoneeni hyllyyn sille kuuluvalle paikalle ja totesin kokoelmani valmiiksi. En tainnut edes lukea sitä silloin.
Uutena, viheliäisenä markkinointikikkana Sanoma Oy oli keksinyt painaa vuoden kaikkien pokkareiden selkämyksiin kuvia, joista täydellisenä sarjana muodostuu kokonaisuus. Jokainen uusi kirja oli pakko-ostos jo siksi. Keräilyyn ei tarvinnut erikseen kehottaa.
Keräilyintoni loppui melko pian taskukirjaarjan täydellistämiseni jälkeen, koska siitä tuli liian helppoa. Divareiden perkaaminen ympäri Helsinkiä on sarjakuvallista arkeologiaa, kävely kadun yli R-kioskille oli arkinen rutiinisuoritus, jonka antama tyydytys rajoittui korkeintaan kassalta mukaan lähteneeseen Suffeliin.
Sittemmin olen epäonnistuneesti kerännyt hyllyyni Woody Allenin elokuvia ja Simpsoneita, mutta aina lopettanut lyhyeen, koska kauppatuotteiden keräilemisestä oli tullut liian helppoa. Tämän on Viivin ja Wagnerin luoja Juba Tuomola tiivistänyt kolmeen sarjakuvaruutuun: Wagner on tylsistynyt ja miettii uutta harrastusta. Hän keksii alkaa keräillä Rolling Stonesin levyjä. Hän avaa tietokoneen, menee eBayhin ja klikkaa itselleen koko Rolling Stonesin tuotannon. Harrastus suoritettu.
Wagner-Sian lyhyeksi jäänyt keräilyilo kosketti minua syvästi, ja se on edelleen ainoa Viivi ja Wagner, jonka muistan. Siitä on vähintään viisi vuotta.
Postimerkkeilyssä päätyseinä ei tule koskaan vastaan. Keräilyä keräilyn vuoksi harrastava Varis tiesi jotain, minkä minä opin vasta 30 vuotta myöhemmin.
“On se äijä!”
Vaikka olin lopettanut kaiken keräilemisen, en ollut päässyt vielä eroon saavutusten haalimisesta. Niitä hankin tietenkin mitattavista asioista helpoimmalla, urheilemalla. Muistan, kun vuosia sitten nostin ensimmäisen kerran penkistä sata kiloa. Kuinka uhkuinkaan testohuumaa, jumalauta, on se äijä. Satanen! No, se unohtui viimeistään kun menin seuraavana päivänä salille, kuten aina siihenkin asti. Kun sitten nostin ennätykseni 102,5 kiloa, se tuntui yhtä kovalta jutulta kuin 77,5 tai mikä tahansa muu epätasalukuun nostettu ennätys. Satanen on aina satanen. Se on enemmän kuin 102.5 kiloa. Ei tuntunut yhtään enempää äijältä silloin eikä sen jälkeen.
Tiedän, etten ole yksin. Kuulen sieltä täältä, että aina pitää olla jokin projekti meneillään, etappi horisontissa. Osavuosikatsaus, punnitus, piirikunnalliset, mikä tahansa syy ravata eteenpäin kuin kepin nokassa roikkuvaa porkkanaa jahtaava aasi. Verenpainekontrolli puuttuu projektilistasta, mutta sen aika tulee kyllä.
Kokonaisilla kirjasarjoilla, pyöreillä numeroilla ja juostuilla maratoneilla koetamme kitata sisäistä vuotoamme koskaan siinä onnistumatta. Tyhjyydestä ei pääse eroon niin kauan kuin kuvittelee maailman ympäri lentämisen, Mersu kuussatasen ajamisen tai vaikkapa 10.000 kilometrin yhden suuntaisen bussi- ja junamatkan tekemisen pitkäaikaiseen tyydytykseen. Karonkankin jälkeen koittaa arkiaamu.
Mihin me geeneistämme pääsisimme? Toisin kuin luolissa asuneet esi-isämme, jotka ritsa lannevaatteensa takataskussa metsästivät ja keräilivät itselleen päivittäin vielä yhden huomisen, me einespitsalla kasvaneet snapchat-kansalaiset janoamme keinotekoisten haasteiden voittamista usein vain, jotta sydän löisi nopeammin. Me olemme Metsästäjä-keräilijä 2.0.
Kuvittele itsesi kuvan ulkopuolelle
Olin matkallani keräillyt maapisteitä, hostelliöitä ja ulkomaankokemusta pääasiassa hitaissa kulkuvälineissä ja mitäänsanomattomissa kaupungeissa haahuillen ja lopulta päätyen lasittuneine silmineni keskelle Kuala Lumpurin hellettä, keskellä joulukuuta, keskellä risteystä, jonka kohdalla en tuntenut mitään tarvetta jatkaa suoritustani. Päätin luovuttaa nyt kun yksi etappi oli saavutettu.
Oikeastaan se oli tapahtunut jo kaksi kuukautta ennen Singaporea.
Vaikka blogini nimi on Vauhdilla Singaporeen, en missään vaiheessa aikonut viettää Singaporessa muutamaa päivää kauemmin, eikä se kohteena minua edes erityisemmin kiinnosta. Auringossa kimaltelevat pilvenpiirtäjät, peilikiiltäväksi hinkatut kävelytiet ja rahan voimaa uhkuva arkkitehtuuri nousukkaine asukkaineen liitettynä kaltaiseni kulttuurityöntekijän tulotasoon on yhdistelmä, joka ei salli matkailusta nautiskelua siten kuin haluaisin.
Siihen on hyvä syy, etten ollut kuvitellut liikoja yhdestäkään matkalle osuneesta kohteesta. Olin luvannut itselleni, että teen nimenomaan matkaa matkan vuoksi, koska kohteet eivät koskaan täytä odotuksia, jos niiltä odottaa kuvien kaltaista todellisuutta.
Unelmiemme kohde ei koskaan vastaa valo- tai mielikuvia, emmekä pääse pakoon odotuksiamme vaikka kuinka koetamme katsoa niitä kriittisin silmin. Ennen matkaa se on täysin mahdotonta.
Kameraan tarttuneen sadasosasekunnin ulkopuolelle jääneet totuudet eivät lomakertomuksista löydy. Photoshopatut valokuvat vuorista, iloisista ihmisistä ja arvokkaasti rapistuneista monumenteista yhdistyvät katsojan haavekuvaan onnellisuudesta, jota tuijotamme älypuhelimen näytöltä. Ideaaliminämme on siellä jossain, jossa matkailija viimein pääsee eroon uuvuttavasta kaukokaipuustaan makoilemaan piña coladan minisateenvarjon alla. Silloin täytyy varoa, mitä toivoo. Pian huomaamme olevamme itse kuvan silkkilakanalla loikoileva autiosaarten sankari, joka kuvan ulkopuolella joutuu pudistelemaan pyyhkeestään hiekat, ripustamaan märät vaatteet kuivumaan, asentamaan hyttysverkon yöksi ja muistamaan reklamoida hotellia yliveloitetusta luottokortista.
Tätä tunnetta välttääkseni päätin tehdä matkan lentämättä. Silloin yksikään pysähdys ei voisi tuntua perillä ololta, jonka jälkeen pitäisi kysyä itseltään että mitäs läksit, mitäs seuraavaksi. Vanha kansa puhui kuivaan kaivoon kannetusta vedestä, Buddha puhui loputtomasta elämänjanosta. Emmekä vieläkään usko. Joskus unelmat on parempi antaa muiden toteutettaviksi.
Länsijuippi köyhäilee
Minun sateenkaareni päässä ei pitänytkään löytyä Singaporea saati onnea. Blogini nimi on vain muistutus 80-luvun hauskaksi muistamastani elokuvasta ja siitä, että Singaporea kauemmas ei Aasiassa pääse ottamatta laivaa tai lentokonetta. Halusin löytää vaikeuksia, kiehtovia haasteita, penkoa pölyisiä kauppoja tietämättä lopputulosta, aivan kuin etsiessäni sitä viimeistä Aku Ankkaa.
Tietenkin halusin nähdä kaikki matkan varrelle osuvat maat ja useimmat kaupungeista. Siperian rata oli pitkäaikainen unelmani, jonka nyt pääsin näkemään, joskin vain puoliksi. Säästin loppu-unelmani myöhempää matkaa varten. Venäjällä matkakuvitelmani olivat täynnä uskomuksia höyryävistä juna-asemista ja hämyisistä kujista, joiden jokaisen kulman takana odottaa uskomaton tarina. Se luulo haihtui Kiinan saastepilvien sekaan.
Muutamassa kuukaudessa muutuin asemien lippuluukuilta toiselle pujottelevaksi rutiinireissariksi joka määrätietoisuutta löyhkäten käy hoitelemassa kilometrit pois. Tunnelmani matkan aikani laski samaa tahtia kuin kyynisyyteni nousi.
Kazakstan oli minulle täysin tuntematon maa, jonka luulin kärvistelevän köyhyydessä. Koska en ollut varautunut Kazakstanin-matkaan etukäteen, näin mielessäni kuvan tyypillisestä kazakstanilaisesta kumarasta pulumummosta Lenin-patsaan puistossa. Meni vähän pieleen todellisuudesta.
Kiina oli sen sijaan karmea shokki, jonka jäljiltä aloin ymmärtää ihmisiä, jotka sekä vihaavat että pelkäävät maata ja sen asukkaita. Missään en ole kohdannut niin töykeää ja itsekästä kansaa kuin Kiinassa, ja mikään muu valtio ei tällä hetkällä valtaa naapurivaltioiden taloustoimintaa ja maaomistusta kuin Kiina. Näen siinä maassa dystooppisen, totalitaarisen tulevaisuuden, jonka tulo länsimaihin on vain ajan kysymys, ja pahinta on, että ketään ei Kiinassa tunnu kiinnostavan heidän tilanteensa. En normaalisti yleistä, mutta nyt ajatus siitä kiehtoo.
Taiwaniin sen sijaan ihastuin, osittain siksi, että olin niin yllättynyt sen täydellisestä erilaisuudesta Kiinaan. Sen asukkaat ovat ystävällisimpiä kohtaamiani ihmisiä kaikki matkani mukaan lukien. Apua tarjotaan kysymättäkin ja ihmistä halutaan ymmärtää, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan. Valkoisesta ihosta on apua vain sen verran, että siitä tunnistaa ulkopaikkakuntalaiseksi. Kiusallista pokkurointiaka ei tarvitse kohdata.
Laos oli minulle vanha tuttu, ja vaikka pidänkin sen leppoisasta elämänrytmistä, on light-massaturismilla kuorrutettu kehitysmaa nyt nähty. Laosissa markkinavetoinen matkailu-unelma konkretisoituu länsimaisten iPhone-hippien litkiessä alihintaista olutta 7-vuotiaiden pikkupoikien tarjoillessa heille äitinsä omistamassa hökkelimajatalossa. Laos on monin puolin upea paikka, eikä vähiten luontonsa vuoksi. Merkit sen tuhoutumisesta ovat kuitenkin ilmassa.
Lopulta, kun bussin ovet sihahtivat Thaimaan puolella ensi kertaa, tunsin olevani suuren matkailijan sijaan ihan vain oma itseni; stereotyyppinen länsijuippi, joka reppu selässään tamppaa muiden kaivamaa muurahaispolkua ympäri maailmaa metsästämässä pikatäytettä henkistä tyhjyyttä huutavaan kokemuskassaansa. Olin etuoikeutettu läppärinomadi kerämäämässä elämyksiä ja suoritusmerkintöjä tienaamisen ohella. Olin väsynyt. Sitten aloin kokea syyllisyyttä siitä, etten jaksanut enää kuukausien jälkeen innostua yhdestäkään temppelistä, vuoresta, eksoottisesta mausta ja taas yhdestä vesiputouksesta.
Thaimaa jäi siis taas kerran näkemättä, vaikka vietinkin siellä yhteensä kolme viikkoa, harmikseni vain Etelä-Thaimaassa. Siellä ylikehittyneet resorttikohteet on tehty mittatilauksesta seksituristeille, nuorille välivuosilaisille ja perhelomailijoille, jotka maistavat palan eksotiikkaa tilaamalla kinkku-ananas pitsaansa uuden lisätäytteen. Ainakin minä toimin kutakuinkin niin. Thaimaassa on myös kaikista vierailemistani maista valheellisin ilmapiiri. Turistipaikkojen ihmiset mukautuvat turismin vaatimuksiin, mielistelyyn ja länsimaiselta ihmiseltä oletettuun käytökseen; tälläkin pärställä saa kuulla olevansa komea mies joka ikisessä kadunkulmassa.
En varmasti hylkää Thaimaata. Seuraavaksi menen maan pohjoisosiin ja jätän lomakohteet lomailijoille, ellen sitten itse hakeudu kahden viikon varikkopysähdykselle halvan ruoan ja kylmän oluen merkeissä.
Matkailua vain huvin vuoksi
Olin naiivi luullessani matkakohteettomuudellani huijaavani tyhjyyden tunnetta, joka unelmien saavuttamista auttamatta seuraa. Jo Malesiaan tullessani olin täysin valmis menemään vaikka pysähtymättä Singaporeen, koska olin jo kaiken matkalta hakemani saanut.
Samoin kuin silloin pienenä antikvariaatit vaihtuivat R-kioskiin, tämäkin seikkailu muuttui matkusteluksi jo Kiinan ja Laosin rajalla. Laosilaisen maaseudun avauduttua puhveleineen, riemukkaasti vilkuttavine lapsineen ja ennen kaikkea minua ja kaltaisiani varten räätälöityine matkailupalveluineen tiesin, että selviytymistaisteluni oli päättynyt ja vastaanottokykyni täynnä. Pärjäisin yksin missä tahansa ja pystyisin pakon edessä olemaan päiväkausia keskellä vieraita ihmisiä tuppisuuna ja saada tilanteesta jopa perverssiä nautintoa. Yksinäisyyskään ei enää riivaisi.
Enää piti vain kiikuttaa matkalta saatu kokemukseni hyllyyn sille varatulle paikalle.
Matkani Vauhdilla Singaporeen oli lopulta paljon odotettua helpompi. Olin aluksi aikeissa matkustaa lentämättä jopa maailman ympäri, tai vähintään Australiaan, mutta sinä päivänä Kuala Lumpurin suihkulähteellä päätin hylätä pakkomielteeni. En saisi tyydytystä siitä, minkä koen liian helpoksi. Loppumatka olisi vain rahasta ja ajasta kiinni, ja kumpaakin saan melko helposti lisää. Nyt ajattelen pitkistä matkoista toisin kuin aiemmin: Maapallon ympäri matkaaminen on vain yksi keinotekoinen kokonaisuus, jonka suorittamisen jälkeistä onttoutta en jaksa enää käsitellä.
Helpotti. Tästä lähtien voin matkustaa huvikseni ilman paineita ennalta määritettyjen reunaehtojen täyttämisestä. Aion siis seuraavaksi matkustaa ilman yhtäkään maaliviivaa, periaatetta tai odotusta paremmasta. Toisin sanottuna matkailen enää vain läpällä. Esteradat jätän hevosille.
Matkani aikana olen lukenut stoalaisia filosofeja Senecaa ja Marcus Aureliusta, jonka sanoihin päätän projektini Vauhdilla Singaporeen.
“Valitse lyhin tie, se minkä luonto on suunnitellut – valitse puhua ja toimia terveellisimmällä tavalla. Tee niin ja vapaudu kivusta ja paineista, vapaudu laskelmista ja pyrkimyksistä.”
Kirjoittaja teki matkan Helsingistä Singaporeen ilman lentoja.
Jatkuuhan kirjoittaminen, vaikka tämä projekti loppuikin?
Moi!
Aivan varmasti jatkuu. Kirjoittelen vanhoja mietteitä ensin pois, ja sitten kun lähden Malesiasta pikkuhiljaa takaisin päin, jatkan tuoreilla tarinoilla. Seuraava etappi on muuten pikapyrähdys Intiaan tammikuussa.