Kiina ja Guilin – Turismilla turmellut

Olen sen lukemattomia kertoja kokenut. Viisaana itseäni pitävänä luulin myös välttäväni siihen sortumisen jatkossa.  Mutta kuten kaikki ihmiset, heikompina hetkinä epätoivoiset ratkaisut tarjoavat helpon tuntuisen pakoreitin todellisuudesta, vaikka vailla takeita onnistumisesta. Siitä ei ole koskaan seurannut unohtumatonta kokemusta, ja vain harvoin koen saaneeni rahoilleni vastinetta, mutta nyt olin kuin viimeisenä oljenkortenaan poppamiehen eliksiiriin haksahtava saattopotilas. Kun omaehtoinen kokemusmatkailu on täällä mahdottomaksi osoittautunut, hakisin taas tekemistä turistille räätälöidyistä kiinalaiskulisseista.

Seikat, jotka johtivat hyvin opitun ja tarkasti perustellun filosofiani nielemiseen tulvivat eteeni heti astuttuani mantereelle Taiwanista.

Luulin saaneeni immuniteettirokotteen kulttuurishokkia vastaan ensimmäisellä verenpaineistetulla reissullani Kiinaan, mutta vähänpä tiesin. Edes kuukausi Taiwanissa ei ollut laskenut tulehdusarvojani, vaan palattuani laivalla Kiinaan ja Xiameniin, komplikaatioit alkoivat jo ensimmäisen tunnin aikana.

Kännykkäkaiuttimen ruvelle repivä mökä ympäröi joka hetki minne ikinä menenkin, säestyksen tarjoaa kurkun limojen kaapiminen ja lällin läsähtäminen lattiaan, ja jokainen jonotushetki päättyy käsirysyyn oikean seisomapaikan selvittämiseksi. Elämä toimii eri perusarvoilla kuin Pohjoismaissa. Täällä kyynärsuojilla olisi metromatkustajan mentävä markkinarako.

Vastoin maalaisjärkeä totesin, että kontrasti Kiinaan on suurempi tultaessa Taiwanista kuin Kazakstanista, jossa selviytymisvaistoa vuosikymmenet muokannut kommunismi, diktatuuri ja köyhyys ovat tehneet käytöskoodista samalla lailla itsekeskeisen. Kazakstanissa mennään silti kovaa vauhtia eteenpäin: ulkomaalainen on ystävä ja suuret kaupungit ovat siistejä, halu auttaa on kasvava vaikka tunnelma onkin apeanpuoleinen. Kiinassa on toisin. Täällä ei välitetä mistään, kaikista vähiten toisesta ihmisestä ja heidän oikeudestaan rauhalliseen elämään ilman eritteiden väistelyä ja elektronisen äänisaasteen ristitulta. Turistina en ole myöskään koskaan kokenut moista avunpyyntöihini kohdistuvaa välinpitämättömyyttä. Ehkä se on tämä yksin matkaaminen ilman varaventtiiliä, ehkä olen vain väsynyt pitkistä yöjunasiirtymistä, ehkä olisi pitänyt mennä Shanghaihin katsomaan “oikeaa” Kiinaa, ehkä… mutta minun riisikuppini kaatui nyt.

Päätin siis hakea henkistä turvapaikkaa turismiteollisuudesta, jossa palvelua saa työnantajalleen velvollisuudentuntoisilta ihmisiltä maksua vastaan. Kiinassa on valinnanvaraa enemmän kuin missään muualla. Mihin siis? Xiamen oli nähty ja todettu, jättikaupunki Guangzhoun ja mahtavan Canton towerin tarkistin vain pikaisesti.

Lähdin siis Guiliniin, Kiinan ensimmäiseen turistikeskukseen upeine riisiterasseineen.

Eipä se siitä sen paremmaksi muuttunut.

Hypertuotettu todellisuus

Luku- ja kartanlukutaidottoman taksikuskin jätettyä minut kolme kilometriä hostellista, puhuttuani 45 minuuttia Skypessä respan kanssa ja kyseltyäni turhaan apua paikallisilta löysin toivon sieltä, mistä sitä varmimmin saa: toiselta turistilta. Varasin toisen hostellin kadottamani tilalle. Mikään ei enää yllättänyt. Ei edes Guilinin turistikohteet.

”Outo tunne siitä, että kaupunki on parhaat päivänsä nähnyt” kuvailee jopa aina positiivinen Lonely Planet Guilinia. Se on hyvin sanottu, mutta venyttäisin sen koskemaan kaikkia turistikohteita Kiinassa. Ei siksi, että ne oikeasti ovat menneen aikojen muistoja, vaan koska ne on vain pakkeloitu samalla viimeisen toivon estetiikalla kuin ”vielä 90-vuotiaanakin säkenöivät” 40-luvun kauneuskuningattaret. Myrkyllisinkään hiuskiinne ei pysty peittämään jo markkauudistuksen aikoina hävitettyä arvokkuutta.

Guilinin nähtävyyksien todellisuus on kosmetiikan sijaan peitetty jouluvaloilla. Puissa roikkuu neontikkuja pilaamassa luonnonvärit. Keskustan pakollisen luonnonnähtävyyden, elefanttikallion, ihailu on estetty korkeilla aidoilla ja näkymän eteen istutetuilla puilla, jotta jokainen joutuu maksamaan päästäkseen lähelle. Kallioluolaan on asennettu kaiuttimia ja värivaloja luomaan tunnelmaa. Tätä on Kiina: elektroniikka, teollisuuskoneet, vaatteet, nähtävyydet ja nähtäväksi säilytetty mutta oikeasti täysin teennäiseksi muokattu kulttuuriperintö… kaikki on vain kiiltäväksi hinkattuja kopioita ilman kuoren alla sykkivää sydäntä.

Hylätyt talot, autiot kasinot

Istun autonpenkiksi naamioidulla trampoliinilla jossain Toyotan alkuperäismallista sutaistussa minibussissa. Kolme tuntia on kulunut. Ainoana ulkomaalaisena voin vain nojata oveen ja jännittää niskaani jokaisen pompun kohdalla. Noin 25 euroa köyhempänä olen päätynyt matkalle maakunnan ykkösnähtävyyteen, Longjin riisiterasseille osana täyskiinalaista turistiryhmää. Ensimmäinen etappi on Yao-kansan kylä.

Emme ole retkellä yksin. Meitä on ryhmässä yhdeksän, mutta jatkuva turistibussien liukuhihna jättää letkan toisensa perään kulkemaan kylän halki jonomuodostelmassa. Tien varrella naiset myyvät koruja ja ”antiikkia” sekä käsitöitä. En tiedä, mitä he ovat tätä ennen tehneet, mutta jokainen kyläläinen näyttää olevan turismin palveluksessa. Olen saapunut keskelle alkuperäiskansan arjen kuvaelmaa, joka on pystytetty vain minua (ja paria tuhatta muuta) varten.

Mutta mitä minä moralisoimaan? Syyttävä sormi osoittaa ensin eteen ja sitten 180-astetta taakse – tämä kulissi pysyy pystyssä niin kauan kuin kaltaiseni turisti suostuu siitä maksamaan. Ilmaiseksikaan ei tätä tosin näe: pääsyliput tarkistettiin kolmeen kertaan ennen perille saapumista. On varmaa, että kylän asukkaat eivät niitä rahoja näe, vaan he joutuvat pärjäämään myynituloilla. Pahaa aavistelen, että tämäkin kylä rakennetaan piakkoin uusiksi paremman ulkonäön toivossa – asukkaiden korvaaminen näyttelijöillä ei sekään enää yllättäisi. Jo nyt minut valtasi epäilys siitä, että kylä kaatuisi yhdestä tönäisyistä jättäen lastulevypölyn ilmaan.

Longjin riisiterassit ovat upea näky. Ympäröivä vihreä jatkuu silmänkantamattomiin ja aurinko heijastelee kaikkia sen sävyjä horisontissa kohoavien vuorten lomitse. Seesteinen vesihöyry luo unenomaisen tunnelman kuin saduissa. Täällä kolmiohattuiset viljelijät tekevät pitkää päivää ruokkiakseen kansakuntaa uusien saavutuksien tiellä. No se siitä, nyt on kuitenkin aika laskea turistiopas silmistään ja katsoa itse.

Voin kuvitella, että täällä on ollut mainosten kuvaushetkellä rauhallista. Ehkä tämä on ollut piilotettu helmi keskellä turistimerta, kunnes joku kaltaiseni matkabloggari on saanut päähänsä lausua tuhoisat sanat: ”nyt kannattaa tulla tänne, ennen kuin tämä paikka on pilattu turismilla!”

Ja niin on jo käynyt. Matkattuani vartin verran gondolihissillä kuunnellen huilumusiikkia ja varoituskuulutuksia törmäsin huipulla groteskiin näkyyn: Kilometrin korkeuteen on rakennettu näköalatasanne, jossa turismiteollisuuden alhaisimmat kerrostumat pulpahtavat pintaan. Kaupan on omalla kuvalla varustettuja t-paitoja, paikallista roskaruokaa ja – pahimpana kaikista – jättikilpikonnaa muotoon valetussa karsinassa pitänyt raakalainen, joka tarjoaa uljasta eläintä kuvattavaksi maksua vastaan. Täällä kunnioitetaan eläimiä vielä vähemmän kuin ihmisiä, jos mahdollista.

Samaa oli luvassa muuallakin. Alaspäin kävellessäni törmäsin noin viiden minuutin välein uuteen näköalakahvila/krääsämyymälään, josta avautuva maisema rajoittuu seuraavan kahvilan kattoon. Siellä täällä vihreän seasta pilkistää betonijalka uuden hotellin merkiksi, mutta moni työmaa on myös puolitiessään ja selvästi hylätty. Suuri osa taloista on tyhjillään ja sen näköisiä, että sietävät ollakin. Longjin maisemat, joka on ainoa syy tulla Longjiin, on suurelta osin pilattu rakentamalla mäki täyteen näköalapaikkoja. Täällä on päätelty, ettei maiseman tarvitse avautua isompana kuin mitä mahtuu puhelimen ruutuun selfiekepin ja pärstän ulkopuolelle.

Longjissa muistelin Kambodzan Kampotia, jossa koin saman tunteen pikavoittoturismin turmiollisesta vaikutuksesta. Kävin siellä kaksi vuotta sitten.

Kampotin ainoa merkittävä turistikohde on Bokor Hill, vuorenhuipulle rakennettu ranskalaisten siirtomaa-aikainen lomakylä ja sen aavemaisesti rapistunut kasino. Bokorissa on taisteltu Indokiinan sotaa ja sisällissotaa Punakhemerejä vastaan ja sieltä avautuu henkeäsalpaavat näkymät Thaimaanlahdelle yli viidakon. Se on hieno paikka ‒ periaatteessa.

Koska aikoinaan Bokoriin pääsi vain kuoppaista hiekkatietä pitkin hitaasti köröttelemällä, turistien oli jäätävä sinne usein yöksi jatkaakseen takaisin vasta aamulla. Tästä innostuneena ulkomaalainen yhtiö osti 99 vuoden rakennusoikeudet Bokoriin, rakensi matka-ajan puolittaneen uuden tien sekä jättimäisen kasinohotellikompleksin. Isot kävijämäärät mielessään se tuotteisti koko alueen palvelemaan massaturismia moderneine ravintoloineen.

Uudistetty näkymä Bokorissa oli surkea. Karibian-risteilijöistä tutussa kitschissä kylpevä kasino seisoi autiona keskellä valtavaa parkkipaikkaa odotellessaan asiakkaita – turhaan. Kenelläkään ei ole mitään syytä olla yötä Bokorissa, koska uutta tietä pitkin pääsee edestakaisin saman päivän aikana. Maisemakin on nyt lopullisesti pilattu täysin historiattomalla ja mauttomalla pytingillä, joka on kuin häiritsevä finni keskellä silmäluomea pitämässä näkökentän puolitangossa.

Longjin riisiterassit oli nyt nähty. Suoritusmerkintää rikkaampana ryskytin kolme tuntia Toyota-kopion pomppulinnassa takaisin hostellilleni. Päätin seuraavaksi siirtyä Yangshuoon, ja aina vain paremmaksi menee: Jos Guilin oli parhaat päivänsä nähnyt, niin tällä kertaa Lonely Planet varoittaa Yangshuon olevan turismin pilaama huvittelukeskus, jossa selfie-kepit viuhuvat ja jytämusiikki soi. Mahtavaa.

Tiesin Guiliniin tullessani, mitä saan pakenemalla ”aitoa” Kiinaa turismille tehtyihin neonkulisseihin. Mutta en aio perääntyä. Menen osana ongelmaa kohti ylituotteistettuja retkikohteita, maksan lompakkoni pohjan näkyviin ja syön länsimaista ruokaa, koska sitähän me turistit haluamme.

Nyt jo tiedän, että kyllä se täällä aina autenttisuuden voittaa.

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!