Pietariin ja pois

Matkani Helsingistä Singaporeen maata pitkin on edennyt Moskovaan. Tässä artikkelissa kerron, kuinka halpaa ja helppoa on päästä Helsingistä Pietariin, kuinka turistin on haettava Venäjällä oleskelulupaa ja että vegetaristin on rakastettava tilliä tai näännyttävä nälkään.

Ylinopeutta Pietariin

Sitä ei tule ajatelleeksi ennen kuin se osuu omalle kohdalle, mutta Helsingistä pääsee Pietariin todella edullisesti. Keskustasta keskustaan. Tennispalatsin kohdilla näkyy iso letka busseja ja pikkubusseja, jotka lähtevät kaikki samoihin aikoihin kohti Pietaria ja hinta on halvimmillaan vain 800 ruplaa (12 euroa). Varaus kannattaa tehdä silti etukäteen. Palvelu on hyvää, mutta englannilla ei pärjää.

Odottelin Venäjän ja Kazakstanin ajaksi kanssani matkustavaa Jannea Kampissa reppu selässäni, kun hyvävainuinen mies jo bongasi minut ja kyseli haluja matkustaa Pietariin. Viisi minuuttia tästä ja olin taas puhuttelussa, kun venäläinen rouva koetti maanitella minua bussiin nurkan taakse. Olen elänyt koko ikäni Helsingissä, mutta ehkä en koskaan ole seissyt Tennispalatsilla reppu selässäni tarpeeksi turistin näköisenä, että olisin saanut kyytitarjouksia. Bussiin päästyämme oli jo kuin ulkomailla. Ainoina suomalaisina tuntui vieraalta omassa kotikaupungissaan. Turistilta.

Aika nopeasti kävi selväksi, kuka on pikkubussimme pomo. Harmaapäinen Kuski. Hän hoiti kaasupolkimia kovalla tempolla eikä antanut vauhdin laskea nopeusrajoituksen alle tiukoissakaan mutkissa. Ei ollut aikaa jarrulle. Haminassa pääsimme ensimmäistä kertaa ulos, kun pysähdyimme pelkästään venäläisiä varten perustetussa markettihallissa. Laskusuhdanteesta tai täysin älyttömästä konseptista johtuen hallissa aisti lopun ajat. Eipä tarvinnut jonottaa.

Me, bussin ainoat suomalaiset, emme tietenkään ymmärtäneet protokollaa vaan viivyimme kaupassa aivan liian kauan. Kuski kävi hiilenä.

Kiireellä kalakauppaan ja sieltä kohti Pietaria.

Heti rajan jälkeen pysähdyimme taas jossain hämärässä kyläkaupassa, jonka tiskillä vaihtokurssi oli huomattavasti Helsinkiä parempi. Taas Suomi-pojilla kesti liian kauan ja kuski joutui pitämään äänensävystä päätellen tiukan puhuttelun ajankäytön tehokkuudesta. Meidän vuoksemme menetyt minuutit oli otettava kiinni räikeällä ylinopeudella ja uhkarohkeilla ohituksilla pienen kiukun rohkaisemana. Tätä kesti kolme minuuttia. Sitten koitti tauko.

Vartin tauko.

Pietariin mennessä tienvarsi on täynnä peltikasoja ja niiden päällä on kukkia. Kuskimme esimerkistä aloin ymmärtää, miksi viisumin saadakseen on esitettävä matkavakuutustodistus. Teillä näkyi useita ruhjoontuneita autoja ja yksi konepellitön Lada.

Jos pelkotilat, summittaiset ohitukset ja säätämiset jättää laskuista, meno oli mukavaa ja tunnelma välitön. Matka oli ohi yllättävän äkkiä. Pikkubussimme kaartoi Pietarin Moskovalaiselle asemalle 40 minuuttia etuajassa klo 21.50.

Pietarin keskusta on kuin paisutettu Helsingin kauppatorin seutu ilman tilaa.

Kaupunkina Pietari ei tehnyt suurta vaikutusta, ei näin lyhyessä ajassa. Silmänkantamattomat autotiet, jotka on kuin suunniteltu panssarivaunuille sekä täysin monotoninen arkkitehtuuri kivipalatseineen kyllästyttivät hetkessä. Minne tahansa kääntyikin, vastassa oli raskasta, harmaata kivisuoraa ja sen vieressä yhden mentävä jalkakäytävä sekä monikaistainen valtaväylä. Taide- ja kulttuurimielentilassa ottaisin varmasti eri asenteen, mutta hengailemaan ja kuljeksimaan en tänne toistamiseen tule.

Puolivauhdilla Moskovaan

Budjettimatkaajalla on oltava joustokykyä ja aikaa. Vaikka meitä kuinka varoiteltiin, että heinäkuussa venäjän junat ovat täynnä, emme mitenkään voineet uskoa. Pietarin ja Moskovan väliä sahaa päivittäin kymmeniä junia, useita kertoja tunnissa. Ei voi mennä täyteen se määrä, vaikka olisi kuinka lomakausi. Mukamas varmuuden vuoksi päätimme kuitenkin hankkia liput jo päivää etukäteen. Se oli silti liian myöhään.

Pietarin Moskovalaisella asemalla on juhlava tunnelma. Junaliput ostimme sujuvalla englannilla vasemmasta takanurkasta.

Tarkoituksemme oli viettää yö junassa ja säästää siten yhden hostelliyön verran. Koska emme uskoneet varoituksia, junatilanne oli kannaltamme mahdoton ja ainoastaan ykkösluokan lippuja jäljellä, piti tehdä valinta: vaihtoehtona maksaa noin 5000 ruplaa (n. 80 euroa) luksushytistä ja säästää sillä hostelliyö tai ottaa Sapsan-luotijuna (erittäin kallis) tai madella pikajunalla ja menettää yksi päivä Pietarissa. Ei tarvinnut edes miettiä, otimme hitaan ja halvan. Hintaa 2000 ruplaa per naama ja edessä 10 tuntia junassa, kakkosluokan vaunussa. Kaikkien himoitsema kolmosluokka eli karjavaunu, platskartnyi, oli mennyt kai aikoja sitten loppuun.

Venäjän junat eivät eroa juurikaan thaimaalaisista tai vietnamilaisista. Ahtailla käytävillä on turha ohitella ketään, hyteissä mahtuu makaamaan suorana jos on korkeintaan suomalaisen keskimittainen. Kakkosluokan makuuhyttien paikat ovat riittävän paksut ja tunnelma tarpeeksi uninen jopa kovimman hernetutkan virittäneelle prinsessalle.

Venäläisessä kakkosluokan vaunussa pötköttää herkinkin kermaperse kivuttomasti.

Ainakaan päiväjunassa ei ollut pienintäkään merkkiä villeistä venäläisistä vodkapäissään. Ei ollut tappeluja, ei diskomusiikkia eikä suolakurkun katkua. Kanssamme hytissä oli nuori nainen ja vanha setä, joka tarjosi meille omenat jäänrikkojaisiksi.

Matka sujui nukkuessa, ravintolavaunun 250 ruplan (4.20 euron) tuoppeja kumotessa ja maailman pääkaupunkeja muistellessa. Listasimme 105 maata ja niiden pääkaupungit. Jatkopelinä muistelimme maita yhteensä 164. Välillä pysähdyttiin odottamaan Sapsanin ohitusta. Ikkunasta näkyi peltoa, metsää ja pieniä kyliä. Maisemat eivät eroa millään lailla siitä, kun matkustaa Pattijoen ja Kesälahden väliä.

Ravintolavaunun vaahtosammuttimen laukeamista lukuun ottomatta ei tapahtunut mitään kerrottavaa.

Ravintolavaunun rauhassa.

Pojat saivat pedin

Venäjän virallinen suhtautuminen homoihin on surullisen kuuluisaa, mutta pinnan alla on ehkä toisin. Ainakin hostellimme lähti ennakkoluulottomasti petaamaan meille läheisyyden täyteistä yötä kysymättä edes meiltä. Eipä siinä nyt suurta ongelmaa olisi ollut, mutta kun heti dormitoriin astuessa hien ja paskan haju kietoo syleilyynsä, näimme parhaaksi puhua itsellemme omat sängyt jossa mahtuisi mm. hengittämään. Itse en mitenkään viitsisi herätä siihen katkuun, kun 170 kiloa miestä on kypsynyt ahtaassa putkessa yön oli hautuen.

Lainsuojattomat

Kun morsiusalkovi oli saatu Google Translaten, kansainvälisen elekielen ja majoitustirehtöörin ystävällisen avuliaisuuden jälkeen vaihdettua, oli vuorossa valvontakoneiston ruokkiminen paperitöillä. Tai piti olla.

Venäjällä jokaisen matkustajan on lain mukaan rekisteröidyttävä poliisiasemalla ja ilmoitettava olinpaikkansa seitsemän päivän sisällä kaupunkiin saapumisesta. Jos majoitut yksityishenkilön luona, ilmoitusvelvollisuus on isännällä, ja hotellin tai hostellin on se tehtävä viipymättä majoittujan saavuttua. Äskeisen jalkapallon Confederations Cupin jäljiltä rekisteröintipakkoa tiukennettiin entisestään ja se on nyt yksi päivä. Pietarin hostellissa homma hoitui helposti. Moskovassa oli toisin.

Kukaan kolmesta työntekijästä ei ymmärtänyt, mitä tarkoitimme viisumin rekisteröimisellä. Malliksi esittämäni oleskelulupa Pietarissa ei sekään valaissut asiaa. Ratkaisuksi tarjottiin yleismaailmallista keinoa: googlatkaa. Sen teimme. Ei ehkä olisi kannattanut. Pelotteena google tarjosi n. 5000 ruplan sakkoa mikäli oleskelulupaa ei ole kysyttäessä esittää sekä maahantulon epääminen jatkossa. Jos hostelli ei sitä meille hanki, se on tehtävä poliisiasemalla.

Metromatkan ja sateessa harhailun jälkeen saavuimme paikalliselle poliisiasemalle, joka jo sääliä anovalla julkisivullaan karisti kaikki elokuvista saadut mielikuvat kivenkovista lainvalvojista ja liipasinherkistä superagenteista ydinkärkineen. Pienen, natisevan puuoven takaa paljastui vielä sympaattisempi näky. Harmaa, kaurismäkeläinen virastohuone, jossa ei ollut pöydän, metallinpaljastimen ja kahden tuolin lisäksi mitään. Kaksi löysällä puurolla ruokitun näköistä koppalakkia seisoskeli oven pielessä selaamassa puhelimiaan, eikä tankerovenäjälläni sönkötetty Viza Regitrazija kiinnostanut heitä lainkaan. Kokeilin toisen kerran. Turist. Viiiza. Registraaaziiija. Auttoi!

Nyt saimme vastaamme pitkän litanian riikinvenäjällä selitettyä informaatiota, josta kuuden viikon intensiiviopiskelulla erotin tasan yhden sanan: Mac Donald´s. Vanhempi rikoskomisario tai sitä vastaava vahvisti kollegan kertomuksen. Mac Donald’s. No, ei kai siinä muuta sitten. Ajat ovat muuttuneet, mietin. Onhan siitä jo tovi, kun Mac Donald’s edusti suuren saatanan paistinrasvassa kastettuja lonkeroita, mutta ehkä kapitalismi on iskenyt rautaesiripun läpi jo sillä voimalla, että moskovalainen viisumipalvelukin on ulkoistettu mäkkäriin.

Olin väärässä. Niin kauas neuvostoideologiasta ei sentään ollut tultu. Läheltä kyttistä löytyi kyllä MacDonald’s, mutta missään näköetäisyydellä ei ollut virastorakennuksia saati poliisiasemaa. Emmekä sittenkään menneet burgeritiskille passeinemme hönöilemään. Sen sijaan päätimme luovuttaa. On tietenkin epätodennäköistä, että meidät pysäytetään ja oleskelulupia kysellään, mutta jos niin käy, olemme käytännössä lainsuojattomia. Olemme luvatta maassa. Poliisin tivatessa voimme kai yrittää selittää, että parhaamme tehtiin. Onhan venäjän poliisi tunnettu joustavuudestaan ja empatiakyvystään…

Mielikuvat maasta ovat toisaalta jo monesti murenneet. Ehkä se mäkkäri olisi sittenkin kannattanut kokeilla.

Vegetaristina venäjällä

Reissussa joutuu venymään. En ole kohta kolmeen vuoteen syönyt kuin muutaman suupalan lihaa, joten lihan välttely ei ole pelkästään mentaalinen seikka; elimistö ei edes siedä sitä. Tästä tietoisena vältän lihaa viimeiseen saakka, vaikka kielitaidottomana tiedän seinän tulevan jossain vaiheessa eteen. Venäjällä sitä seinää työnnetään voimalla vastaan. Säätämisen määrä ei suinkaan ole vakio. Se on alati kasvava. Kyllä liha menee alas, kun mitään muutakaan ei voi.

Perunamuusia. Parsa- ja kukkakaalia. Pasteija. Kaviskeitto jossa oli kala. Yksi pala. Raastetta. Tällainen on vegemiehen juhla-ateria Pietarissa.

Säästösyistä olemme ostaneet lounaita ja aamupaloja ruokakapoista, ja muutaman kerran olemme menneet paikalliseen ruokalaankin. Kaupoista saa hedelmää ja leipää ja proteiinit tulevat pähkinöistä. Surkeana kokkina ja kasvissyöjänä olen tottunut yksitoikkoiseen ruokavalioon.

Ruokaloissa sen sijaan pitää ensin ottaa vastaan tarjoilijan turhautunut ja toruva ilme kielitaidottomuudesta, ja sen jälkeen tyytyä osoittamaan sormella tarjolla olevia astioita. Bes mesjaa – ilman lihaa sekä ja vegetarianits ovat kasvissyöjän taikalauseet. Eivät ne mitään auta, mutta hyvä niitä on heitellä ilmaan, jos joku saisi kopin. Turha odottaa, että saisi.

En ihmettele, jos tältä reissulta palaisin Suomeen Robert de Niron taksikuskin näköisenä. Pietarissa ja Moskovassa ulkona syöminen on tähän asti tarkoittanut jonkinlaista munakasta tillillä, raastetta tillillä, pasteija tillitäytteellä, munakoisosalaattia tillillä, lettua tomaatilla ja tillillä sekä kasviskeittoa ilman tilliä. Montaa ruoka-ainetta lihan lisäksi en vältä, mutta tilli on niistä yksi ja ehdottomasti pahin. Edessä on siis valinta. Joko olen syömättä tai opettelen rakastamaan tilliä. Jälkimmäinen kiinnostaa.

Moskovaan saavuttuamme kävin pitkästä aikaa myös MacDonald’sissa ikään kuin viimeisenä oljenkortena yöpalaa saadakseni. Vegeburgeri mielessäni astelin tiskille ja lausuin ne vegetaristin taikalauseet. Tarjosivat kanaburgeria. Otin perunat.

 

Näissä ja vain näissä ei ole lihaa.

Bussilla Pietariin: Isolla bussilla ja pienellä bussilla (vain venäjäksi).

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Please consider sharing

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *