Laos – massaturismi done light

Tämän haluan jakaa:

”Drink Triple. See double. Act Single.” Väriaineeseen kastettua, sateenkaaren näköistä drinkkiään imevän turistin paidanselkämykseen tiivistetty maksiimi on kuin kulahtaneen puistofilosofin kurahdus ennen kuin keski-ikä iskee tajuntaan. Frendien naururaita pauhaa tyhjänä haukottelevassa baarissa; tarkasti ajastetut hörähdykset antavat merkin vitsistä niille, jotka eivät tajua että nyt on muuten hauskaa. Se on ohikiitävä nostalgiatrippi niiltä ajoilta, kuin Courtney Coxilla oli vielä posket.

Vang Vieng ja geneerinen kyltti, joka ilmoittaa majapaikasta.

Tältä näyttää Laosin Vang Viengin  lipsuva puristusote villeistä ajoista, jotka eivät palaa. Eivät edes häiriintyneimmissä LSD-kuvaelmissa, siitä olen varma. Sen kadut ovat autiot, elämänrytmi passiivinen ja odottava, jopa tulevaisuuteen kurkottava. Laosilainen pikkukylä sellaisena kuin minä sen koen, on hiljalleen palaamassa juurilleen, niin lähelle kuin perustuksia kuin turismi pääelinkeinonaan voi päästä, jatkamaan uneliasta eloaan. Vielä kuusi vuotta sitten oli toisin.

Kymmenet tuhannet ihmiset juhlivat Luang Prabangissa valonjuhlaa sytyttämällä kukkaveneisiin istutettuja kynttilöitä, jotka pannaan Mekongiin lipumaan.

Kun Madventures vieraili Vang Viengissa vuonna 2005, kadut pöllysivät sankasta kannabiksesta, sienet poimittiin tiskin alta ja alkoholimittana toimi muoviämpäri. Välivuotta vanhempiensa unelman toteuttamisesta viettäneet brittituristit makoilivat baarien laveteilla hekottamassa jenkkisarjoille kunnes kömpivät kellumaan kumirenkaalla pitkin jokea. Riku Rantala nimitti Vang Viengiä backpacker-helvetiksi, ja sitä se varmasi olikin jokaiselle alkuperäiskulttuuria etsivälle matkaajalle. Helvetti täynnä paheita. Nyt se on korkeitaan helvetin esikartano tai sen julkisivuremonttia odottava vierasmaja.

Minä en päässyt tuota entisaikojen rellestystä kokemaan.

Saavuin Vang Viengiin lokakuussa 2017 eli yli viisi vuotta sen jälkeen, kun Laosin hallitus oli näyttänyt kylälle valomerkkiä. Ilmiantajaksi huhuillaan Australian viranomaisia, joiden tulevaisuuden toivot olivat löytäneet maan vapaamielisen päihdepolitiikan kohtalokkain seurauksin. Raporteista riippuen noin 25 turistia oli kuollut muutaman vuoden sisällä hypittyään kännissä ja läpällä päin pohjakiviä vaarallisiksi viritetyiltä köysiradoilta, ja ymmärrettävästi vastuu sysättiin jollekin muulle kuin heille itselleen. Tässä tapauksessa ilmaisia vodkaämpäreitä tarjonneille baarimikoille. Kymmenet kapakat pantiin säppiin, avoin kannabiskauppa piilotettiin, koko kylää ympäröinyt naururaita vaimennettiin. Käytännössä koko Vang Viengin turistiskene lakkautettiin yhden yön aikana.

Valon juhlan päänumerona oli suuri paperivenekilpailu. Kynttilöillä valaistut veneet purjehtivat Mekongia pitkin etelään.

Mutta se ei tappanut kylää, nukutti korkeitaan. Ei nimittäin mennyt kauan, kunnes turismi koki uudestisyntymisen. Nyt kylää kansoittavat ns. eco-turismifirmat, jotka tarjoavat kuumailmapalloretkiä, melontaa, kiipeilyä ja pyöräilyä. Känninen kumirengaslöhöily ei ole mihinkään kadonnut, mutta enää se tuskin täyttää kaikkea vesipinta-alaa, ja viidakoihin viritetyt vaijeriradatkin pitää tätä nykyä suorittaa selvinpäin. Keski-ikäiset turistit kaasuttelevat mönkijöillä pitkin pellon laitoja. Mutta jotain jäi jäljelle: Frendien naururaita saa hekottaa itsekseen ja tarpeeksi monen drinkin jälkeen saa vastuuttoman dokaamisen autuutta ihannoivan paidan. Tarjolla on kaikkea sienistä ruohoon, jos vain osaa kysyä.

Iholla – muttei ihon alla

En ole pahoillani kehityksestä, vaikka turhauttavan Kiinan-kokemukseni jälkeen olisin saattanut humpata 10 vuotta nuorempien brittien kanssa ja jopa nauttinut siitä. Vaihdan silti vodkacolan ja kännituubailun koska tahansa sympaattiseen massaturismin light-versioon, jota koko Laos minulle edustaa – toistaiseksi. Maa on nimittäin tavattoman suosittu matkakohde, mutta sitä on vaikea uskoa rempsottavasta katukuvasta hökkeleineen. Turismi ei hyppää silmille, se ei ole vielä kasvanut olennaiseksi osaksi maan identiteettiä. Se pysyy iholla, muttei tunge ihon alle. Sekä paikalliset että turistit pitävät kunnioittavaa etäisyyttä toisiinsa. Ulkomaista rahaa odottavat betonikolossit ovat vasta nousemassa

Toistaiseksi laosilainen turismi siis etsii vielä itseään välivuosilaisen lailla, mutta minulle tämäkin keskeneräisyys kelpaisi. Harmikseni huomaan, ett kiinalaiset bisnesmallit  nousevat jo horisontissa, ja sen tuoma kuolinisku on tappavampi kuin yhdenkään Laosin päihdeviranomaisen ukaasi. Voin jo nähdä, kuinka kaikki Nam Song -joen rannat rakennetaan täyteen Hello Kitty -teemaisia karaokepaikkoja, puihin ripustetaan jouluvalot, bambupaatit korvataan risteilijöillä ja luolat kaiverretaan korkokengille sopiviksi ja valaistukseen panostetaan hyvien selfieiden toivossa.

Kuang Sin vesiputoukset on sinisenä hohtavien terassien sarja lähellä Luang Prabangia. Vesi on kylmää, virta kova ja turisteja on paljon.

Suomalainen kuin kotonaan

Minulle Laos tarjosi turvapaikan täydellisestä vieraantuneisuudesta, jota koin viimeisen kuukauden aikana Kiinassa. Olin valtavan helpottunut päästessäni ulos Kiinasta, jossa en kokenut kertaakaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. En ihmisiin kuin luontoonkaan, saati sitten jättikaupunkeihin, joiden saasteverhot toivat vain armollisen näköesteen rakennusten julkisivuille. Heti rajapuomin laskettua selkäni taakse näin, missä rahaa on ja missä sitä ei ole. Teihin ilmestyi valtavia kuoppia, vauhtimittari valahti vasemmalle, ravintolat vaihtuivat kojuiksi. Laosissa kaikki hoidetaan sitten joskus, jos jaksetaan.

Olin tietenkin jo aiemmin käynyt Laosissa, ja koin tuttuuden tunteen, mutta kotiin paluuksi ei pari vuotta sitten tehty kuukauden reppureissu riitä. Ei suinkaan. Minulle koti on paikka, jossa voin könytä aamu-unisena törmäämättä oveen, jossa voin horista juttujani pieruverkkareissa, jossa löydän teksti-tv:n sivun 471 katsomatta kaukosäätimeen.

Pallot Vang Viengin yllä.

Kotia tästä ei saa, mutta kodikkuutta tuovat yhteydet suomalaisuuteen. Ihmiset ovat ystävällisiä, mutta ei heihin kontaktia saa. He ovat kulttuuristaan ylpeitä, mutta varmaan vähän ihmettelevät, miksi kukaan turisti nyt tänne haluaisi. Palvelua saa englanniksi, kansallisjuoma on lager-olut. Radioissa soi aina erehdyttävästi Kirkaa tai Dannyä muistuttava iskelmä, jota illalla lauletaan karaokena autotalliravintolassa. Myös suomalaisturisteja on enemmän kuin uskoisi, ehkä kiitos Madventuresin parhaimmistoon kuuluvalle Laos-jaksolle ja helpolle sisäänpääsylle Thaimaasta.

Turistilla on Laosissa helppoa. Minulle on tärkeää löytää aina makuupaikka minne ikinä menenkin, ja se on Laosissa helpompaa kuin missään muualla. Ei ole niin pahaista tuppukylää, ettei sen ainoan raitin reunoja täyttäisi geneeriset guesthouse-kyltit Beerlao-logoineen. Free wifi, iso olut ja Mango Shake tulevat pöytään, jos vain raaskit herättää tiskillä nukkuvan myyjän ja maltat odottaa uskomattoman kauan. Täkäläisten puheesta puuttuvat myös särmät eli päätteet ja etenkin ärrät. Massage on masaa ja fried rice on flai laiiii. Hellyyttävää, silti niin nöyristelemätöntä.

Vang Viengin kylää reunustavat vuoret, joet ja pellot.

Kyydit kaupunkien välillä järjestyvät aina, matkatoimistoista on ylitarjontaa enkä voi edes kuvitella sitä logiikkaa, jolla puoli-ilmaisten matkalippujen myyntiketjusta jää kellekään lanttiakaan taskuun. Kun turisti voi huoletta mennä nenä kompassineulanaan, ei aina tarvitse tyytyä syväksi tallattujen jalanjälkien seuraamiseen.

Silti se, että tunnen maata edes vähän etukäteen, helpottaa matkailua huomattavasti. Esimerkiksi Vang Viengistä pääkaupunki Vientianeen mennessäni tiedän, mitä odottaa – verkkaisesti purkautuvia liikenneruuhkia ilman liikenneraivoa, herttaisia ranskalaismuistumia siirtomaa-ajoilta ja Scandinavian Bakerya, jonka tuotteita en totta puhuen kotopuolesta tunnista.

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Tämän haluan jakaa:

2 Comments on “Laos – massaturismi done light”

  1. Rohkaisevaa kuulla, että Vang Vieng on menossa parempaan suuntaan. Kävin Laosissa 15 vuotta sitten, ja silloin piipahdin myös Vang Viengissä. Mikään kammottava mielikuva siitä ei jäänyt, mutta ehkä olin riittävän nuori ja visiitti sen verran lyhyt, etten tajunnut katsella ympäristöä sillä silmällä. Olen haaveillut paluusta, mutta kaupungista kuuluvat mielikuvat eivät ole houkutelleet. Ehkä kohta voisi olla jo aika palata vuoristomaisemiin ja peltojen keskelle.

    1. Hei!

      Nyt ainakin on hiljaista, juuri high-seasonin kynnyksellä. On niitä jokibaareja vielä joitakin, mutta varsin verkkainen rytmi täällä vallitsee ja ainakin oma hermo lepää, mikä ei olisi mahdollista vanhojen kuvausten Vang Viengissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *