Muukalainen Laosissa – 7 kohtausta eriarvoisuudesta

Tämän haluan jakaa:

Matkani Laosissa päättyi lahjuksien antamiseen passileimasta. Sitä ennen kohtasin lentokyvyttömän kotkan, rasittavia brittejä, köyhyyttä, halpoja pirtelöitä sekä demokraattisen maailmankuvan levittämisen hinnan.

Kolme kirjainta, joihin voit luottaa

Vientiane, heinäkuu 2015. On mahdotonta saapua Laosiin kuulematta varoituksia UXO-nimisistä tappajista. Ne vaanivat maan alla, kallion koloissa, lehvistöissä, ja kohdattaessa  nerepivät raajat kappaleiksi ja häviävät savuna ilmaan. Vientianessa on näiden UXOjen uhreille pyhitetty museo täynnä proteesien mallikappaleita. Niin heppoisen näköisiä viritelmiä ei myytäisi edes IKEAssa.

UXOja, eli UneXploded Ordnanceja (räjähtämättömiä pommeja) on Laosin maaperässä 80 miljoonaa. Yhteensä 20.000 ihmistä on joko kuollut tai loukkaantunut astuttuaan tai lyötyään hakkunsa UXOon, heistä 40% lapsia, jotka ovat poimineet pikkupommin leluksi tai kivaksi matkamuistoksi turistille myytäväksi. Loput ovat farmareita, sillä 80% laosilaisista työskentelee maataloudessa – pommien vuoksi usein kylvökelvottomilla pelloilla.

UXO-vaara on suoraa seurausta USA-vaarasta.

Laosissako on ollut sota? Jos et ole kuullut siitä, ei se mitään. Sen nimi oli nimittäin Salainen sota, jota käytiin Vietnamin sodan sivunäyttämöllä samaan aikaan. Yhdeksän vuoden ajan USA:n koneet pudottelivat rypälepommeja Laosin kautta koukanneiden pohjoisvietnamilaisten sotilaiden päälle yhteensä 580.000 operaation verran, eli kansankielellä ihan koko ajan. Kesti yli kolmekymmentä vuotta ennen kuin USA tuli siivoamaan jälkensä. Vuonna 2016 Barack Obama tunnusti, että taidettiin pistää jälleen yksi maa paskaksi sivistyksen nimissä, mutta tässä on teille 90 miljoonaa dollaria puhdistustarvikkeisiin.

Enää vain 50 laosilaista vuosittain kuolee tai vammautuu länsimaisen vapauden ja demokratian vuoksi. Ei paha hinta halvasta Coca-Colasta.

Lähdin Vientianen UXO-keskuksesta kevyemmällä mielellä, tyhjemmällä lompakolla. Lahjoitin uusiin proteesihankintoihin ja tiedotukseen parikymmentä senttiä. Ei paha hinta puhtaasta omatunnosta. Turistin pihiys jaksaa yllättää itsenikin.

Alla hyvä dokumentti Salaisesta sodasta ja Laosin pommilentokentästä, joka rakennettiin väitetysti jopa presidentiltä salassa.

Länsimaailma kylässä

Pakse, heinäkuu 2015. Lähellä Paksen kaupunkia etelä-Laosissa on Bolavenin tasanko. Matkailijoiden keskuudessa suosittu prätkäreitti kiertää koko tasangon kahvipeltoineen, kylineen ja vesiputouksineen. Sen voi kiertää myös minibussin takapenkillä. Olin jo tuolloin tietoinen turistiretkien piinallisesta luonteesta, mutta koska omia uskomuksiaan on haastettava lomallakin, päätin mennä letkan perässä katsomaan Bolavenia. Paska reissu.

Aasian korkein vesiputous oli sankan sumun takana, kahvipelto olikin pahainen matkamuistomyymälä ja minibussit nyt ovat aina epämukavia. Näistä selviää hällä väliä -asenteella. Syntyperäisestä ylemmyydestään sen sijaan ei. Surkeinta olikin osallistua pällistelypatikoinnille etnisessä kylässä. Menimme turistiryhmänä keskelle ihmisten takapihoja ja silmät suurina kuljimme päivittelemässä, että ”joo-o, juupasen juu, vai että tällasta…kaikkea sitä…”

On värikkäitä kolttuja, kanoja, sikoja ja tasan sitä, mitä jokaisessa laosilaisessa kylässä on maakunnasta riippumatta. Nämä ihmiset olivat kuitenkin etnisiä, eli alistettuja tuijottelulle, jonka tarkoitus ei meille turisteille koskaan auennut. Kaipa he yrittävät jatkaa elämäänsä normaalisti siitä huolimatta, että turreletka pysäköi joka päivä portille käppäilemään. Tasan sillä hetkellä he tulevat tietoiseksi omasta erikoislaatuisuudestaan, ja tasan silloin heidän käytöksensä muuttuu teatteriksi. Ja sitä nyt katsoimme.

Saimme eteemme välinpitämättömien mutta silmin nähden kyllästyneiden kyläläisten katseita, joista tyhmempikin lukee pyynnön suksia synnyttimeen. Näin teinkin. Hyppäsin takaisin minibussiin hämmentyneenä ja entistä vakuuttuneempana turistiryhmien tympeydestä. Opinko jotain uutta? Kenties. Etnisten ryhmien hyväksikäyttö safarikohteina on Laosissa kukoistava turismin haara, mutta tiedän kohteliaampiakin keinoja levittää länsimaista ylemmyyttä.

Ei, en tarkoita nyt rypälepommeja, vaan rahaa.

Joilla on ja joilla ei ole

Don Detin saari, lokakuu 2017. Makaan Mekongin varrelle pystytetyssä majatalossa, joka on suoraan sanoen Laosin paras. Vaikka turistilla on täällä kaikki hyvin, – ilta-aurinko valaisee joenpinnan virtauksiin syviä uurteita, kotimaan kesämökeiltä tuttu savunhaju leijuu pelloilta ja alla on pehmeä patja – äänimaisemaa tehostaa länsimainen unelma 70-lukulaisesta vapaudesta. Abba. Beatles, Eagles. Hotel California: ”Voit kirjautua ulos, vaan et koskaan lähteä pois…”

Osallistun kuitenkin mielelläni kollektiiviseen luolavertuakseen turismin nimissä. Saan illuusion rauhallisesta laosilaisesta maaseudusta, joka näkyy loputtoman baaririvistön takana, jos uskaltaa vain katsoa. Saan korviini nostalgisia säveliä rauhan ja rakkauden ideologiasta, joka ei vieläkään ole toteutunut. Saan parin euron mangopirtelöitä, herkullista tofunuudelia, humalluttavia Beerlao-pulloja, polkypyörän lainaksi eurolla, hymyä ja hilpeyttä. Paikalliset saavat minulta rahaa.

Don Det, jossa jälkihipit kulkivat kerran

En tingi Laosissa. Täällä hinta ilmoitetaan melkein aina lapulla, ja se on sanaton sääntö, että hinta on kiinteä. Kaikki on halpaa joka tapauksessa. Vaikka olen kulttuurityöläinen ja freelancer, tienaan huononakin päivänä laosilaisen minimikuukausipalkan verran. Euro täällä silti kirpaisee, koska reppureissarin kunnia-asia on leikkiä mahdollisimman köyhää. Kehitysmaassa unohtaa, että kotona 8-packin tölkkipantit jäävät surutta katuojaan. Minulla kuluu 20 euroa päivässä, ja siinäkin on pari ylimääräistä pirtelöä mukana.

Länsimaiden unelma soi kovaäänisestä, vaikka paikalliset eivät koskaan kuuntele länsirockia. Tunnelmointini keskeyttää ranskalaisturistin pyyntö erikoisvahvasta “hilpeästä pirtelöstä”. Hän saa sen, maksaa 3,5 euroa. Se on ruokalistan kalleimpia tuotteita. Varttia myöhemmin hän toteaa, että ei kyllä potki sitten lainkaan. Espanjalaisturisti haluaa halvemman bussilipun. Vene- ja bussimatka 150 kilometrin päähän ei saisi maksaa yli kahdeksaa euroa. Joku hyräilee Boney M:n Rivers of Babylonia.

Käännän tilanteen mielessäni. Olisinko minä, köyhän perunafarmarin poika, pannut hiluni majatalon rakentamiseen Vantaanjoen varrelle, jotta saisin pelata nappikauppaa saitojen aasialaisten reppureissareiden roposilla? Soittaisin heille suosikkini Matin ja Tepon sijaan kaakkoisaasialaisia pop-kappaleita menneiltä ajoilta ja hymyilisin tinkausyrityksille? Kyllä. Jos se olisi lippu rikkauksiin ja naapurin perunapellolla olisi ylitarjontaa kyntäjistä.

Kahden kerroksen väkeä

Don Det, lokakuu 2017. Mama Piangin majatalo on kummallinen paikka. Jokainen siellä kohtaamani turisti tulee Mamalle kaverinsa suosituksen kautta, ei Tripadvisorin mainosten vuoksi tai netin varaussivustolta löytäneenä. Mama ei mainosta. Hänen ei tarvitse, koska hän on jo instituutio.

Mama ja Papa Piangin luona yksikään matkailija ei jää ulkopuoliseksi. Vieras on kuin perheenjäsen. Jokainen tekemäni tilaus noudatti samaa kaavaa: ”Mamaaaa, can you make me pad thai with vegetables?” Ja joka kerta kuului vastaus: ”Okeee, Mama make you pad thai with vegetable, okeeee!” Rahasta ei puhuttu kuin vasta joskus toisena päivänä, jolloin kaikki tilaukset käytiin muistinvaraisesti läpi. Se olikin tarkkaa puuhaa.

Mama ja Papa, Laosin mukavin majatalopariskunta.

Mama on kovaääninen hyysääjä, joka säikyttelee tökkimällä hauskasti kylkiin ja vitsailemalla niin vahvalla aksentilla, että käsittämättömämpikin juttu huvittaa. Papa taas on hiljainen puurtaja, mutta innostuessaan jostain hän lätkäisee leikillisesti kämmenellä olalle. Meillä oli sanaton ymmärrys, miesten kesken nääs. Tämän paremmin ei matkailijaa voi kohdella. Mutta tasa-arvo ei koskaan toteudu niin kauan, kun toiselta osapuolelta odotetaan vain maksukykyä.

Kun Mama ja Papa asuvat majatalon terassilla hyttysverkon alla, minä nukun bungalowissa.  Kun minä syön patjalla pöydän ääressä, koko Piangin perhe mummoineen ja pappoineen kerääntyy lattialle rinkiin – eikä heidän annoksiaan löydy menusta. Laosissa ei yksikään paikallinen syö siellä, missä oletuksena on englanninkielinen ruokalista.

Valitusta valtatiellä

Valtatie 13, lokakuu 2017. Laos on maailman helpoin matkailumaa. Ehkä vessat eivät ole maailman siisteimpiä tai hotellit maailman vähiten homeisia, mutta matkat paikasta toiseen on räätälöity niin helposti, että lukutaidoton olmikin pääsee varmasti perille.

Muissa maissa pitää mennä bussiasemalle ja selvittää sieltä vaihdot ja kohteet kysymällä. Laosissa se on tehty puolestasi. Melkein jokainen hostelli myy bussilippuja minne tahansa maahan sisältäen noudon majapaikasta, vaihdot ja talutuksen pysäkiltä toiselle, riippumatta siitä matkataanko veneillä, minibusseilla tai makuubusseissa. Osta lippu ja odota taluttajaa.

Se on kai liian helppoa, sillä mukavuusalue on petollinen kenttä. Ensin siihen tottuu ja sitten se alkaa kutistua, kunnes liikkumatilaa ei enää olekaan.  Tämän todistin matkalla Luang Prabangista Vang Viengiin.

Ajomukavuuden takaa kuskin puoleinen tehotuuletin. Kuvan bussi ei liity omaan matkaani Laosissa.

Istun minibussissa ja kuski ajelee ympäri Luang Prabangia noutamassa turisteja hostelleistaan. Ohitamme kolmatta kertaa saman hostellin, aivan kuin olisimme rallaamassa Lahden torin ympäriajoa perjantai-iltana. On kulunut tunti. Minua hymyilyttää. Takapenkin 20-vuotiaita brittejä vituttaa. Kun bussi on vihdoin täynnä, kuski saa aplodit ja sarkastista paskaa niskaansa.

Vessa- ja välipalatauko, 20 minuuttia. ”Miksi pitää odottaa näin pitkään, ei muuten ikinä olla perillä ennen seitsemää.”

Laosin tiet ovat olemattomat. Pohjois-Laosissa päällysteitä ei ole joskus lainkaan, ja vaikka olisikin, niiden kuoppaisuus pitää vauhdin korkeintaan Virénin veroisena. Parasta on, että köröttelystä ei voi syyttää korjaustöitä, vaan luonnostaan ajokelvottomia teitä.

Laosin teillä et kuulee tätä tuttua purnausta: “Miksi näitä pitää korjailla just kesällä sillo ku kaikki menee mökeilleen. Eiks voi paikata öisin tai talvella, tää on just nii Suomee…”

Köröteltyämme pari tuntia vuoriston reunaa jarru pohjassa, vierustoverini luulee ääneen, että moottori on hajalla. Muutenhan ajaisimme kovempaa. Vain tuntia aiemmin ajoimme aivan liian kovaa. Kotonahan tätä ei koskaan tapahdu.

Vang Viengissä kuski pysähtyy kauas keskustasta. Sataa. Laulettuaan viimeisen tunnin Spotifyn säestyksellä Despacitoa brittijengi ryhtyy istumalakkoon painostaakseen kuskin ajamaan suoraan ovelle. Väitellään.  Kuski taipuu desibelien paineessa. Hyppään mutkassa ulos ja kävelen märkänä majapaikkaani. En ole marttyyri, bussi vain oli jatkamassa väärään suuntaan.

Pari päivää myöhemmin tapaan baarissa saksalaisen kehitystyöntekijän. Hän ei siis ole maassa turistina. Hän ei lomaile tai leiki tyhjätaskua, vaan rakentaa Laosia saksalaisen talousmallin mukaisesti ja saa palkkansa Saksasta. Koska hänen yhtiönsä työntekijöistä suurin osa on kuitenkin paikallisia, se ei ole hänen sanojensa mukaan “ihan niin pahaa kolonialismia”.

Hän ei ymmärrä turismia Laosissa. ”Miksi turistit tulevat tänne? Mitä muuta he tekevät kuin juovat kaljaa ja valittavat busseista?”

”Eipä juuri muuta”, vastaan.

Kotka selän alla

Don Det, lokakuu 2017. Olen tekemässä matkaa maata pitkin koko Aasian halki. En siis lennä, vaikka voisinkin. Se on kallista hupia, mutta minulla on varaa ja haluan haasteita, joiksi nimeän mm. busseissa istumisen. Rankkaa, jätkät, hei.

Kohtasin etuoikeuteni Maman majatalon pihatiellä. Kohtasin myös avuttomuuteni ja urbaanin vieraantumiseni maaseudun elämästä.

Joka kerta kävellessäni bungalowiini väistin maassa seisovaa kotkaa. Kuulin sen huudon ensimmäisen kerran vietettyäni vartin bungalowin viereisellä terassilla ja se jatkui tasaisin väliajoin koko Mamalla viettämäni neljän päivän ajan. Siipensä parantumattomasti vaurioittanut lintu oli selvästi iäksi vammautunut, mutta pystyi tallustelemaan vaivalloisesti viiden metrin säteellä banaaninlehden ja bungalowin väliä. Öisin se seisoi lattiani alla piileskelemessä tolpan takana.

Joka aamu kuulin sen huudon, korkean kirkaisun, joka kuulosti avunpyynnöltä vaikken puhukaan kotkaa. Halusin auttaa, mutta täällän olen vain avuton reppureissari. Mitä siis tein? Kaikkea ilmiselvää ironiaa noudattaen annoin sille vettä, frisbeestäni. Pidin arvotonta lintuelämää kituliaasti yllä kuin itara reissari, joka jakaa kaljasta säästettyjä monopoliseteleitään proteesipotilaille .

Jatkoin matkaani maata pitkin kohti Thaimaata. Iloitsin mielessäni, että minä en ole se, joka joutuu tuon kotkan joskus tappamaan.

Ulkomaalaishinnasto

Laosin rajavartiolaitos, lokakuu 2017. Annan passini luukusta sisään. Saan vastakappaleena paperilapun, jonka yritys jäljitellä virallisuutta lähinnä huvittaa. Siinä on merkintä 10.000 kip. Se on siis kuitti, ja hinta on vähän päälle euron verran. Haistan kusetuksen, jotka ovat täkäläisillä raja-asemilla harmittavan yleisiä. Luukusta putkahtava sormi osoittaa vasemmalle. Menen seuraavalle luukulle. Valitan, että rahaa ei ole, ei sitten lainkaan. Se on totta, sillä en odottanut maksavani maasta poistumisesta ja olin kuluttanut kaikki rahani vesipulloon (jonka muuten unohdin majataloon).

Takanani laosilaiset ja thait saavat mennä vapaasti Thaimaan puolelle.

Saan kuitin takaisin ja käskyn palata passiluukulle selvittämään asiaa. Luovutan, enkä edes yritä kinata korruption turmiollisesta vaikutuksesta talouskasvuun, vaan lainaan toiselta turistilta 10.000 kippiä. Maksan lahjuksen. Saan leiman kuittiini, menen takaisin passiluukulle, annan paperin ahnaaseen käteen ja saan uuden muiston passiini:

Poistunut Laosista. Halpa hinta länsimaisuudesta.

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Tämän haluan jakaa:

4 Comments on “Muukalainen Laosissa – 7 kohtausta eriarvoisuudesta”

  1. Minun on pitänyt jo moneen kertaan kommentoida, mutta nyt on ihan palava pakko. Iso kiitos näistä kirjoituksista, näitä on sekä ilo että suru lukea. Ilo tietty siksi, että olet loistava kirjoittaja ja havainnoija, ja suru siksi, ettei maailma ole kovin mukava paikka, ja sen ymmärtäminen sattuu.

    Kun ryönäsin bussilla ympäri Väli-Amerikkaa, mietin paljon samaa. Etenkin useamman reissuviikon jälkeen. Millä oikeudella tulen tänne lojumaan riippumattoon ja pällistelemään toisten hätää? Tulivuorivaelluksen jälkeen opas kysyi, miksi me länkkärit lähdemme vuorille hikoilemaan. Enpä osannut vastata. Hävetti vaan helvetisti.

    Jos haluat lukea postauksen, niin täälläpä tuo http://www.rantapallo.fi/alpenglow/2017/02/16/mika-taman-pointti-on/

    1. Kiitos todella paljon kehuista, niiden voimalla on kiva miettiä taas seuraavaa kirjoitusta! Ja kiitos linkistä, ehdottomasti luen ja kommentoin sitten!

  2. Ecuadorin Andien alueella ihmiset ovat aika jäyhiä. Muukalaisia ihmetellään hetki, sitten ihan tarkoituksella ollaan juuri sellaisia kuin me ollaan normaalistikin, koska ulkopuolisten ei haluatkaan antaa vaikuttaa omaan ja kylän elämään. Sama tapahtuu jos lattari tulee kylään.
    Joitakin kulttuuriin liittyviä asioita saatetaan tehdä piilossa. Mutta muuten ollaan tarkoituksella kuin täällä ei ketään muuta olisikaan.
    Viidakossa taas vieras ihminen muuttaa koko kylän dynamiikan. Joko vieraasta mennään niin sekaisin että paikalta pitää karata. Eli ihmiset lähtevät viidakkoon. He saattavat selittää itselleenkin että menevät maapalstaa katsomaan tai toimittamaan jotain asiaa, mutta oikeasti vierasta lähdetään karkuun.
    Toinen mahdollisuus on että vieras, jolla on syy tulla kylään, kuten kylän järjestämä matkailu, otetaan mukaan kaikkeen ja hänestä tehdään kunnia-kyläläinen. Tämä on monelle turistille hyvin hämmentävä kokemus koska siinä kohdellaan kuin perheenjäsentä.
    Mutta viidakossa ei ole kuin nämä kaksi vaihtoehtoa. Joko olet uhkaava ulkopuolinen jota paetaan ja jonka olemassaoloa ei edes voi itselleen tunnustaa. Tainolet osa sukua, vaikka kaukaistakin, vähintään adoptoitu heimon jäseneksi. Perinteisesti vaihtoehdot olivat sota tai adoptio, nykyään sivistyksen myötä sota ei ole enää hyväksyttävä vaihtoehto.
    Mutta jälkimmäisessä vaihtoehdossa turisti huomaa tulleensa lapseksi. Kyläläiset selittävät hänelle kaiken, kohtelevat kuin pientä lasta joka ei vielä ymmärrä miten pitää käyttäytyä ja jolle kaikki pitää opettaa. Sitten kädestä pitäen näytetään että miten ruokaa tehdään, tarjotaan ja syödään, miten se kasvatetaan tai metsästetään ja mitä muita hommia kukin kylässä hoitaa.
    Sinällänsä elämä ei muutu, mutta turistit ovat hauskaa ajanvietettä josta kylä saa monta naurua ja joita on mukava muistella jälkeenpäin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *