Olin viidennen Vientianessa lojumani päivän kohdalla vajoamassa niin syvälle reppureissukuplaan, että näin aiheelliseksi poistua paikalta, suunnata tampatuimpien reittien ulkopuolelle – mutta vain sivupolulle. Päätökseni ei tullut hetkeäkään liian aikaisin: mangopirtelö alkoi jo tuntua täkäläiseltä perinneruoalta.
Kaltaisillani itsenäisillä reissareilla on usein fetisistinen halu kohdata autenttista kulttuuria etenkin kehitysmaiksi koetuissa maissa. Juokseva vesi ja ilmainen wifi ovat kivoja kotona, mutta hei, melkein missään ei enää pääse eroon kehitystä ja inhimillisen elämän perustarpeita. Halu johonkin aitoon eli alkeelliseen on täten ymmärrettävää, joskin nykyaikana sellainen on vaikeasti saavutettavaa. Laos ei poikkea muista turistimaista. Sinne, minne matkaaja voi bussilla päästä, on jo vedetty sähköt ja tukiasema.
Laosiin matkaavat jämähtävät usein joko Luang Prabangiin, kolonialismilta haiskahtavaan kuppilakaupunkiin, tai Vang Viengiin, välivuosilaisten retkimekkaan, joka edelleen itkee menetettyä nuoruuttaan viidettä vuotta väljähtyvään tuoppiinsa. Pääkaupunki Vientianessa voi tosin nähdä paikallista kaupunkilaiselämää samalla, kun nauttii 8 euron belgialaisolutta ja kanahampurilaista ranskalaisilla.
“Aitoa Laosia” etsiäkseen pitäisi mennä paljon syvemmälle maaseudulle (Muang Ngoita ja sen Free Wifi -streetiksi nimeämääni pääkatua ei lasketa), mutta minä päädyin kaupunkilomalle Savannakhetiin. Turistit harvoin vaivautuvat sinne, koska sitä varten pitää erikseen kääntyä maata halkovalta valtatie 13:lta. Se on noin 10 tunnin bussimatkan päässä Vientianesta.
Vaihtoehtoisia viemärinkansia, kusipäisiä koiria
En mielelläni saavu uuteen kaupunkiin pimeän tultua. Silloin on luotettava enemmän tuuriinsa kuin silmiinsä, ja ensin mainittu tuntui kaiken hyvän jälkeen olevan loppumassa. Pimeällä hostelleja on vaikea löytää, katukylttejä ei näe, hullut tulevat koloistaan ja kusetustaksien sesonkiaika on kiivaimmillaan. Travelfish on lisäksi varoittanut matkaajia sekä petollisista viemärinkansista että Kaakkois-Aasian kusipäisimmistä kulkukoirista. Ei kai minunkaan hyvä tsägäni voi kestää loputtomiin?
Koko matkani on kulkenut kuin juna rasvatuilla kiskoilla. Ei mitään ongelmaa. Siis Venäjältä Kazakastanin kautta Kiinaan ja Taiwaniin ja takaisin Kiinaan ja Laosiin… sata päivää jyskyttämistä busseissa, laivalla ja junissa ilman mainittavaa kommellusta. Pari teknistä vaivaa, yksi varkauden yritys, kaksi päivää nuhaa… muttei ainuttakaan ryöstöä, kiusallista liukastumista tai vasta eteisessä ladyboyksi paljastunutta baarituttua. Savannakhet tuskin muutti käsitystäni tuurista, mutta siellä näin sen puolen Laosista, jota turistioppaisiin ei mielellään paineta.
Laosissa valoisan ajan matkailu on kuitenkin turha toivo – yöaika hyökkää päälle puoli seitsemältä. Savannakhetiin saavuin puoli kahdeksalta. Aluksi hätistin bussiaseman kärkkäät Where u go -miehet kauemmaksi ja tapani mukaan lähdin kävelemään saadakseni reitin varrelta halvemman kyydin valitsemaani majataloon, Leena’s Guesthouseen. Turha toivo.
Ensimmäinen, ja ainoa, kadulla tapaamani tuktuk-kuski oli tyhjä arpa. Hän ei osannut lukea karttaa, ei ymmärtänyt englantia eikä ollut kuullutkaan Leenasta. Aloin epäillä valintaani. Jatkoin kävelyäni kohti majataloa luottaen vain muistikuvaani, sillä ainakaan täällä Google Maps ei ota signaalia uudesta kaupungista ilman verkkoyhteyttä. Pohjois-Laosin turrekaupungeissa on niin paljon helpompaa…
Pari sataa metriä käveltyäni kadun pinnasta alkoi nousta hahmoja, tummia möykkyjä, jotka joka askeleelta kohosivat vähän korkeammaksi. Pysähdyin. Vaihdoin kadun puolta. Yksi tumma hahmo laskeutui takaisin, mutta toinen jäi ylhäälle, kaula pitkälle ojennettuna, terävät kolmiot kohti viimeisiään vetävää katulamppua kohti sojottaen.
Pidin kadun reunan puolta, mutta aina vähänkään keskemmälle kävellessäni alkoi haukunta, ja kaikki kulmakunnan rakit kerääntyivät aitojen taakse äänekkäästi tukemaan kavereitaan, jotka puolustivat olematonta reviriään pelokkaalta turistilta. Kusipäiset koirat, joilla ei ole täällä muuta virkaa, ryhtyvät uskollisiksi isännilleen heti pimeän tultua. Laosissa koiravaaran unohtaa helposti, koska muualla ne keskittyvän löhöämiseen. Savannakhetissa hermo näkyy olevan vähän kireällä. Epäilen malliesimerkiksi Thaimaan katukoiraskeneä. Kuljin vaaravyöhykkeen ohi betonimurikka kädessäni.
Savannakhetissa noin muuten on turvallisinta kävellä aina keskellä autotietä. Totesin sen törmätessäni huolimattomasti jätettyyn varoitustötsään, jonka tarkoitus oli estää ihmisiä kävelemästä viemärilaatan päälle. Tai siis laataksi asetettujen veneripalasten päälle. Metrikin vielä ja olisin viettänyt loppupäiväni teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien Laosin haarakonttorin iltaharjoituksissa.
Olisin sopinut kilppariseuraan selkäreppuineni. Olin yksi heistä. Donatellon ja Michelangelon taistellessa paikallista Silppurivongia vastaan Bo-sauvalla ja miekalla, oma erikoistaitoni olisi heittää nasevia solvauksia taka-alalta ja juosta kirkuen karkuun, ihan vain harhautuksena.
Pääsin puolen tunnin patikoinnin päätteeksi Leena’s Guesthouseen, joka todella oli olemassa kuskin hämmästelystä huolimatta. Se oli vieläpä merkitty noin 2X2 metrisellä suurella valotaululla ainakin kolmeen eri paikkaan katujen varsille, mikä antaa syyn epäillä monitaidottoman tuktuk-kuskin sisälukutaitoa kaiken muun epäkelpoisuuden lisäksi. Muuten, rahan pyytäminen kyydistä ilman asianmukaista lupaa on Laosissa kiellettyä. Vain ammattilainen saa niin tehdä. Kuskeilla täytyy siis olla jokin tuktuk-toimilupa, jonka saa näytettyään tuktuk-virastossa riittävän painavaa jalkapöytää. Asiakaspalvelutesteissä pyydetään lausumaan “where u go” sekä “taksii taksii” kymmenen kertaa yhdellä hengityksellä ja osoitetaan tinkimisen alkeiden asianmukainen hallinta.
Ensimmäinen ilta – uuh ja aah
Jo nyt Savannakhet oli antanut kuvan äärimmäisen ankeana kaupunkina. Olin saapunut kaakkoisaasialaisen synkkyyden sydänmaille, mutta mitä muuta uskaltaa toivoa paikalta, jonka yksi pääkaduista on nimeltään Kouvolavong?
Kävin iltatorin liepeillä syömässä ja lähdin takaisin Leenasiin. Täällä kadut ovat täysin pimeitä lukuun ottamatta himmeitä katuvaloja ja säriseviä mainoskylttejä. Maaseudun rauhaa on yhtä vähän kaupunkielämän vilkkautta.
Toiselta puolen katua kuulunut falsettilirkutus pääsi yllättämään. Ihan kuin joku olisi vetänyt heliumista henkoset ja matkinut Aku Ankan flirttirutiinia Iinekselle. Olin oikeassa. Löysään jalkapallopaitaan ja punaisiin shortseihin pukeutunut neitonen se siellä koetteli viehätysvoimaansa ja minä sain kunnian olla kohde. En imarreltu, mutta toiminnan tähtäimessä epäilemättä. Väitän, että charmikas turistilookkini, tarkoin valittu urheilushortsit-sandaalit-auringossa haalistunut t-paita -yhdistelmäni, sulattaisi kyllä kenet tahansa lirkuttelemaan, saati sitten paatuneimman ilolinnun. Tervehdin. Virhe. Hämmentynyt käden heilautukseni oli vihje, että länsimainen turisti olisi tässä iltaliikuntaa vailla, vaikka oikeasti olin ilotyttöjen sijaan vailla hedelmiä.
Hetken aikaa seurattuaan ja käsittämätöntä kieltään höpistyään akuankkatyttö päästi naurun, joka ei mene käsitykseeni eroottisesti esileikistä. Oikeastaan se kuulosti pilkalliselta Hannele Laurilta, mutta triplaviskillä. Neidin helium oli siis päässyt loppumaan. Myönnetään, että ei olisi ensimmäinen kerta kun heilastelisin orastavaa touretten syndroomaa potenutta naista, mutta nyt viranomaiset tarjosivat ulospääsyn; kaikki humpsispumpsis ulkomaalaisen ja paikallisen kanssa kun on Laosissa kiellettyä, enkä näkisi tätä naista linnareissun arvoisena saaliina. Keksin äkkiä parempiakin tapoja viettää iltaani, kuten esimerkiksi makaaminen vatsalaukun tähystyksessä.
Nainen katosi. Pääsin yksin sänkyyn. Kello oli jotain puolenyön kohdilla kun heräsin ulvontaan. Koiratko ne siellä syövät turistia? Nousin ylös. Vai heliumtyttökö päästää seireenihuutojaan? Menin lähemmäs ääntä. Ei koirat eikä heliumtyttö, mutta sinne päin tai ehkä molemmat. Vaikka huoneeni on käytännössä erillinen pikku mökkinsä koko isossa guesthousekompleksissa, sinne kantautuvat kaikki äänet lähitienoolta. Autot, kanat, lehmät, karaoke… ja myös nämä armottoman panemisen heruttamat euforiset ulvahdukset, jotka kaikesta päätellen kantautuivat huoneesta kolme mökkeröä vasemmalle ja takaviistoon. Ehkä heliumnainen sai sittenkin ystävän yöksi. Palasin sänkyyn. Yöstä saattaisi tulla yllättävän pitkä…
Toinen päivä – järvi, jalaton mies ja lukemattomia lehmiä
Yöstä tuli toivottoman lyhyt.
Halusin autenttisen kokemuksen Savannakhetissa, ja sen sain heräämällä paikallisessa rytmissä. Valinnan varaa ei ollut, mutta en ollut yksin. Koko kaupungin keskusradio aloittaa nimittäin rautalankarokin tuuttaamisen kuudelta aamulla, kukot treenavat äänenavaustaan, ja Leenasin vieraana sain myös nauttia jonkin nimettömäksi jääneen maatalousvälineen kolinasta tasan seinäni takana. Eikä vitosen huonevuokralla voi olettaa kaupanpäällisinä esimerkiksi ikkunalaseja äänieristykseksi. Kolina kuulosti siltä, kuin Frankenstainin hirviö potisi miesflunssaa. ”Klonks, puuh, yhyyyy. Klonks, puuuuuh, yhyyy.” Luovutin pilkkimisen ja lähdin ulos.
Vuokrasin polkupyörän ottaakseni kuvia Savannakhetin yhdestä huippunähtävyydestä, joka ei ole ihan kävelyetäisyydellä. Järvestä. Kyllä vain, järvestä. Kun koko maanosaa halkova, kotitalous- ja teollisuusjätteistä ruskeaksi saastunut Mekong-joki on Laosin kutakuinkin ainoa vastine vesielementille, järvi kelpaa luonnollisesti nähtävyydeksi – jopa suomalaiselle.
Yksivaihteinen naistenpyörä oli hintava – 20.000 kippiä, eli vähän päälle kaksi euroa. Toisaalta se on vain kahvikupin hinta Helsingissä, mutta toisaalta en juo kahvia enkä ole Helsingissä. Samapa se. Hinta selittyi sillä, että pyörän saa kahdeksi päiväksi. Kuinkakohan moni turisti keksii pyöräiltävää niin pitkäksi aikaa?
Ennen järvireissua, joka kestäisi melkein 45 minuuttia suuntaansa, ajelin ympäri tätä maan toiseksi suurinta kaupunkia pällistelemässä ranskalaisen siirtomaa-ajan arkkitehtuuria ja kuvailemassa sen hidasta rapistumista. Periaatteessa kaunista, mutta 90 prosenttia taloista vaatisi vähintäänkin pientä puuteroimista. Suurin osa täydellisen kasvojenkohotuksen.
Kävin myös bussiasemalla kysymässä huomista lähtöaikaa, vaihdoin ylimääräiset kirjani parempiin, söin aivan liian tulista papaijasalaattia, koetin ottaa kuvan koirasta ja juoksin sitä ja sen kaveria karkuun. Ihmettelin, missä kaikki ihmiset ovat.
Kun Suomessa jonkin paikkakunnan väkiluvuksi ilmoitetaan yli 120.000, kaupunki näyttää ihan oikealta kaupungilta – ehkä Espoota lukuun ottamatta. Kaupungeissa on ihmisiä. Kaupungeissa on isoja rakennuksia, palveluita ja satunnaisia ruuhkia aamulla ja iltapäivällä. Savannakhetista ei koskaan uskoisi, että siellä asuu edes puolet ilmoitetusta tai ketään, joka poistuisi joskus kotoa. Sain ajella täysin rauhassa siksakkia välittämättä liikennevaloista tai yksisuuntaisista teistä.
Koulujen avonaisista ikkunoista kantautui lasten ääniä, siellä täällä korjattiin prätkää ja kauppojen eukot tuijottivat televisiota sillä aikaa, kun kukaan ei osta mitään. Täällä hikisintä aktiviteettia on pitää silmällä maapallon pyörimistä. Turistikin saa hiljalleen karistaa yltään kaiken työn orjuudessa kerryttämässän tauhkan ja palautua takaisin luonnollisiin tehdasasetuksiinsa.
Näin tosin myös sitä surkeutta, joka on turistikeskuksissa lakaistu piiloon. Mies, jonka ainoa jalka oli epämuodostunut, raahautui pitkin karheaa katua – ilman housuja. Toinen makasi mahallaan ja kurotteli mielikuvitusruokaa seinänraosta. Kukkoja ja kanoja keskellä katuja, lehmiä syömässä ruohoa metrin päässä tiestä ja keskellä tietä, älypuhelimia räplääviä munkkeja sekä lukemattomia asuintaloja, joita ei Suomessa sertifioitaisi edes leikkimökeiksi. Täkäläisen rakennusinsinöörin työkalupakkiin ei kuulu vatupassi.
Lopulta näin myös sen järven, jota vallan Tripadvisorissa oli mainostettu. Amazing! Lovely! Great place! Ja muut ylisanat ryydittivät järven suosittelusivua sillä nuotilla, kuten vain Tripadvisorin haltioitumisturistien suusta voin kuulla. Suhteeni netin matkailuvinkkeihin kuuluu osastoon ”it’s complicated”, eikä se paremmaksi muuttunut. Ajettuani 45 minuuttia melkein yhtäjaksoista ylämäkeä kuoppia väistellen, sain eteeni juuri sen, mitä jossain sieluni sopukoissa osasin odottaa – laakean alueen, jossa on vettä. Ihan kuin kotona! Käännyin takaisin.
Ilta pimeni. Söin intialaisessa ravintolassa herkullista papuruokaa ja ajoin takaisin Leenasiin. Kello oli kahdeksan, kun hilpeä portieeri huikkasi minulle hyvät yöt. Kahdeksan! Kello 20! Totta se oli, Laosilainen elämänrytmi oli tunkenut aamusta alkaen Frankensteinin, kukkojen ja keskusradion voimalla niin syvälle tajuntaani, että jo ennen uutisia olin sängyssä ja kymmeneltä niin sikeässä unessa, että viereisen huoneen iltajumppakaan ei olisi minua herättänyt.
Aamu. Kelloni soi tasan kuudelta tunnin päästä lähtevän bussin merkiksi. Tasan samaan aikaan heräsivät myös kaupungin keskusradio, guesthousen kukko sekä seinänaapurini, Frankensteinin separaattori *. Pakkasin kamani ja kävelin takaisin asemalle samaa reittiä kuin toissailtana. Koirat olivat hiljaista poikaa, viemärilaatat olivat edelleen kadoksissa, tuktukit ajoivat ohi hidastamatta. Jos en olisi pannut kierteelle stoppia nyt, ajautuisin päättymättömään Savannakhetin spiraaliin, jossa jokainen päivä toistuisi samanlaisena kuin elokuvassa Päiväni murmelina sillä erotuksella, että täällä ei ole Andie MacDowellia pokattavaksi ja katsojat nauraisivat väärissä kohdissa.
Hyppäsin bussiin. Laosilaisen tavan mukaan kuski huristeli taas kevyttä hölkkävauhtia ensimmäiset 50 kilometriä uusien asiakkaiden ja sekalaisten lisäkeikkojen toivossa. Ensimmäinen pysähdys on aina tankkaus – miksi tankata ennen ajoa kun sen voi tehdä asiakkaat kyydissään? Aikaa ei täällä tapeta. Se kidutetaan kuoliaaksi.
Kello löi 8.20, kun kyytiin tuli noin tusinan verran naisia, jotka myivät ruokaa. Keitettyjä kananmunia, pussiin pakattua mangoa, pillillä imettävää soijamaitoa… ja ennen kaikkea kana- ja lihavartaita muoviämpäreissä, jotka ovat taatusti hygieniasäädöksien mukaisia – täkäläisellä mittarilla.
Olen jo yliajalla, ulkona Savannakhetista ja matkalla etelään, Mekongin leveimpään kohtaan, 4000 saarelle.
*Pitävätkö separaattorit ääntä? En todellakaan tiedä, sillä lähimmäksi maaseutua olen päässyt vain kerran, kun torkuin asemani ohi Hiekkaharjuun asti.
Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.
Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!
