Matkailu on hanurista ja siksi niin tärkeää

Viidentenä päivänä heinäkuuta lähdin pikkubussilla Helsingin Kampista kohti Singaporea. Virallisesti matkani alkoi siitä hetkestä, mutta oikeasti olin lähtenyt matkalle jo vuotta aikaisemmin. Se alkoi ajatusleikistä. Halusin matkustaa maailman ympäri turvautumatta lentokoneisiin.

Se oli heinäkuuta 2016 kun sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen. Sittemmin matkasuunnitelmani on elänyt mutta pysynyt tiukasti tähtäimessä.

Ei paljon kiinnosta

Oli marraskuun alkuilta Thaimaassa, matkapäiviä takanani 120. Tunsin itseni todella hölmöksi. Istuin pöydän ääressä, kylmä Sprite yhdessä kädessä, toisessa kookospirtelö. Edessäni avautui Thaimaanlahti alkuillan sumuisessa hämärässä, joka pehmentää taivaan ja meren saumakohdan täysin sulavaksi ja huomaamattomaksi. Vain horisontissa killuvista kalastajaveneistä saatoin päätellä veden vaihtumisen vesihöyryksi.

Moni maksaa tällaisen hetken kokemisesta tuhat euroa, istuu lentokoneessa ja lautassa yli puoli vuorokautta yhteen menoon, ottaa lomaa, virkavapaata, sairaslomaa, avioeron, antaa koiransa hoitoon, uusii passinsa ja googlaa päiväkausia rokoteinfon pelotteita ja parhaita hotelleja. Kun näkee kaiken sen vaivan, hetkestä osaa nauttia.

Liikaa vaivaa, ja kaikki nautinto katoaa.

Muistoja Taipeista.

Kun lähdin matkalleni maata pitkin Helsingistä Singaporeen ja tarkoitukseni oli kirjoittaa blogia, kysyin kaveriltani mistä aiheesta kannattaisi kirjoittaa. Minulla ei ollut selvää suunnitelmaa eikä varsinaista kokemusta matkakirjoittamisesta, ja halusin keksiä jotain uutta. Jotain, mitä kaikki matkablogit eivät ole jo täynnä. Kohdeoppaita riittää ja hotelli- ja ravintola-arvosteluita en ikinä lukisi itsekään. Minulla ei ole oravanpyörää, josta luopumisesta saattaisin kirjoittaa selfhelppiä, enkä ainakaan jaksaisi jankuttaa samoja listatekstejä joita ”jokaisen reppureissaajan tulee kokea”.

”Kirjoita siitä, että matkailu on oikeasti ihan hanurista. Mutta silti sitä pitää tehdä”, kaverini neuvoi omalla vuosien aikana hankkimalla kokemuksellaan homeisissa hostelleissa ja kuumissa busseissa.

Panin ohjeen takaraivoon hautumaan.

Olin juuri kävellyt Koh Phanganin poikki koko päivän. Ensin rämmin viidakkoon merkittyä ”polkua” kaksi tuntia, sitten pitkin maailman mutaisinta mäkiosuutta kohti karttaan merkittyä vesiputousta, joka viiden tunnin raahautumisen jälkeen paljastui vuotavaksi vesiputkeksi ja betonista valetuksi portaikoksi. Ja nyt, kädet täynnä virvokkeita trooppisen saaren näköalaravintolassa muistan, että tässä tunteessa ei ole mitään uutta tai paikkasidonnaista.

Kiinan Yangshuon laitamilla.

Matkailuhan on hanurista.

Edessäni avautuu upea näkymä, mutta pää lyö tyhjää. Toisin sanottuna ei paljon kiinnosta joku märkä läntti päiväntasaajan reunassa. Ei enää. Olen tekemässä matkaa, en lomalla häkeltymässä kaikesta uudesta. Olen nähnyt näitä maisemia liikaa niin silmissäni kuin sieluni silmissä. Paljon paremmalta kuin miltä tämä maisema näyttää, maistuu kädessäni poriseva kylmä Sprite. Siihen en ole vielä turtunut.

Kuukausia, vuosia

Mitä helvettiä olen tekemässä? Aikuinen mies.

”I am doing Thailand” sanoisin kysyjälle. Se on reppureissareiden jargonia ja tarkoittaa sitä, että maasta poistuttuaan voi ruksata ämpärilistastaan yhden maan suoritetuksi ja siirtyä seuraavan valloituksen kimppuun kuukausien kokemuksen tuomalla välinpitämättömyydellä. Mitä kokeneempi matkailija, sitä vähemmän maita koetaan, ne suoritetaan vain pettyäkseen jälleen seuraavan paikan ilottomuuteen. (Hostellit ovat näitä tyyppejä täynnä. Kirjoitin heistä oman postauksenkin.)

Guangzhou, Kiina.

Mitä pidempään olen matkustanut tauotta, sitä immuunimmaksi maisemille olen tullut. Aivan kuin hedelmäpeliaddikti, jonka kohonnut toleranssi on puristanut kolmesta melonista ja mansikkabonuksesta kaikki mehut (lue satiirini matkailuaddiktiosta tästä) tai buffetpöydän äärelle majoittunut ahmatti, joka ei mässäilyltään malta enää maistella.

Onhan koko matkani lähtökohta jo suoritus itsessään: maata pitkin Suomesta manner-Aasian kaukaisimpaan kohtaan. Ei lentokoneiden mukavuutta ja pelkkiä kohokohtia, vaan jurnutusta ja kolinaa, vessataukoja keskellä peltoa ja Thai-poppia kellon ympäri plyysipenkin hangatessa pakaroihini sinne kuulumattomia uomia.

Sellaisen matkan varrelle sattuu paljon paikkoja, joiden ainoa syy tulla nähdyksi on vuorokausia kestävien bussimatkojen katkaiseminen siedättävän mittaisiksi pötköiksi. Savannakhet, Xiamen, Guangzhou, Taitung…

Sisäinen vastarinta

Olin jo pitkään halunnut tehdä vähän isomman matkan, mutta olin aina keksinyt tekosyitä ja pitänyt itseni kiireisenä.

Jokainen tietää sen, kun pitäisi tiskata, mutta Napakympin uusinta vie juuri silloin mukanaan. Tai kun pitäisi täyttää veroilmoitusta, mutta tiskit eivät voi odottaa enää. Tai kun migreeniä pukkaa juuri, kun oltiin lähdössä anopin synttäreille. Se on prokakrastinointia, tehtävien välttelyä heikoilla verukkeilla. Tiedän siitä paljon, olen alan suurmestari.

Taichung, Taiwan.

Omalla kohdallani ei ollut kuitenkaan kyse arkiaskareiden vitkuttelusta vaan vielä pahemmasta vaivasta; jonkin ylemmän tavoitteen täyttämisestä. Tätäkin tekevät kaikki. Kun pitäisi hakea opiskelemaan, mutta epäonnistuminen pelottaa ja Siwan kassan palkka houkuttelee enemmän kuin monta vuotta luennoilla kitkuttaminen. Kun pitäisi hakea apurahaa sinfonian säveltämiseen, mutta tyytyykin tekemään hutaistun hakemuksen, jottei vain joutuisi työskentelemään valittamisen sijasta. Tai kun pitäisi laihduttaa, mutta kun on pikkujoulukausi ja kaikkea… Kirjailija Steven Pressfield on lanseerannut tälle ilmiölle nimen Resistance, vastarinta, kirjassaan War of Art. Suosittelen.

Päätin, että seuraavat kaksi vuotta varaan matkaprojektille. Muutin sisäisen maailmani muistuttamaan pakkomielteisen tutkijan pölyistä kammiota. Selasin blogeja, luin kirjoja, katsoin nettivideoita. Tylsistytin kavereitani selittämällä projektiani. Puhuin siitä ennen kaikkea kasatakseni päälleni julkista painetta, koska vanhastaan tiesin olevani hyvin altis perumaan asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä toteuttaa mutta joiden tekeminen on raskasta ja siksi lykättävissä millä tahansa verukkeella. Kuten tuhoon tuomitulla parisuhteella. Pressfieldin sanoin: ”Miksi käyttää vuosia suunnitellakseen uutta tietokonekäyttöliittymää, kun saman verran huomiota voi saada tuomalla kotiinsa poikaystävän, jolla on vankilatausta?”

Thaimaa. Odottelen muiden turistien ymmärtävän poistua pilaamasta mun selfietä.

On niin paljon helpompaa elää olosuhteiden uhrina, katkerana siitä, ettei ”koskaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään” kuin päättää kerralla tekevänsä sen, mitä oikeasti haluaa. Siksi päätin suorittaa tämän matkan vaikka väkisin, vaikka se sattuisi päällekäin taloyhtiön mankelivuoron kanssa.

Tämäkin tavoite meinasi tyssätä sisäiseen vastarintaan monta kertaa. Olin alkanut keväällä suunnitella kirjaprojektia, joka työllistäisi ainakin kahdeksi vuodeksi. Vaikka olin halunnut tehdä sen kirjan jo monta vuotta, tunnistin sen omaksi vastarinnakseni, jolla olin kampittamassa matkaani vielä kun se olisi mahdollista perua.

Kirjaprojekti kuitenkin kaatui minusta ja kustantamosta riippumattomista syistä. Se ei jäänyt harmittamaan, koska olin jo päättänyt lähteä Vauhdilla Singaporeen. Ehkä kampitin kirjaprojektini sittenkin itse, piilotajuisesti. Taistelin Resistancen kanveesiin.

Matkalle, vaikka väkisin

Matka ei koskaan ala vasta lentokoneessa tai bussissa. Se alkaa ensimmäisestä ajatuksesta. Neljän kuukauden sijaan olen ollut ulkomailla kohta puolitoista vuotta. Mitä lähemmäksi varsinainen matkani tuli, sitä poissaolevammaksi muutuin, ja luultavasti myös ulkoiselta habitukseltani aloin muistuttaa enemmän itsekeskeistä kusipäätä kuin hyvää kaveria. Putkinäkökenttääni ei vain mahtunut mitään muuta, ketään muuta. En halunnut enää lykätä suunnitelmaani sitoutumalla mihinkään muuhun kuin tavoitteeni täyttämiseen. Heilani oli vain tämä matkani, ja se alkoi päivä päivältä muistuttaa enemmän projektia kuin reissua.

Laos, Luang Prabangin laitamilla.

Aloin säästää kaikesta. Kirjoitin tilaustekstejä sisään, jotta voisin matkalla ollessani keskittyä blogiini ja matkailuun. Sosiaalinen elämäni rajoittui työpöytäyhteisön kahvihuoneeseen ja punttiksella käytyihin keskusteluihin ”sori onks tää vapaa? Kiitti”. Kulutin vain uusin kirjoihin ja ruokaan. Koska kaikki muu on Resistancea, tekosyitä ja päälle liimattua dramatisointia, jolla teen itsesabotaasia matkalleni, suljin muut houkutukset edestäni.

Nyt olen kuluttanut tähän projektiini henkistä kapasiteettia ja rahaa enemmän kuin mihinkään tutkintoon tai arvosanaan. Voin todeta, ettei sen tärkein anti suinkaan ole kaikki näkemäni vesiputoukset, apinat tai kaupungit puhumattakaan sinisumuisesta näkymästä Thaimaanlahdella.

Ei elämää vaan tekstiä varten

En olisi voinut tehdä tätä matkaa ilman blogiani. Neljä kuukautta aivojen yliaktiivisuutta ilman mahdollisuutta sen purkamiseen ja olisin valmiiksi kypsynyt vihannes. Sen tyyli ja tarkoitus on kuitenkin muuttunut.

Kirjoitin aluksi matkanteosta sinänsä, busseissa istumisesta ja junissa nukkumisesta. Se tuntui taas uudelta parin vuoden tauon jälkeen, vaikka blogimaailmassa se on yhtä kulunut aihe kuin kaikki muutkin luettelemani. Kirjoitin uusista kaupungeista ja nähtävyyksistä, Kazanista ja Jekaterinburgista, Xi’anin Terrakottasotilaista ja kokemuksista turistina elämisestä.

Jaksoin olla niin innoissani kaikesta uudesta, että koin tarpeen jakaa sitä muillekin. Olinhan tekemässä nimenomaan matkaa, en menemässä kohteeseen. Sitä kesti vähän päälle kaksi kuukautta, suunnilleen siihen asti kuin lähdin Taiwanista.

Astana, Kazakstan.

Sitten väsyin kokemaan. En enää jaksanut nähdä maailmaa kertoakseni siitä muille. Ja nyt, yli neljän kuukauden matkailun jälkeen tunnen yhä syvemmällä sielussani, että matkailu sellaisena kuin sitä teen, on hanurista. Se ei ole lomailua eikä ihan matkailuakaan. Se on projektin pusertamista päätökseen.

Vaikka päädynkin parin viikon päästä manner-Aasian laidalle ja se on blogini otsikon mukainen matkani pääkohde, ei se siltä tunnu. Singapore on vain projektini nimi, koska se soi hyvin suussa. Kaikki asiat ja ennen kaikkea ajatukset Helsingin ja Singaporen välillä ovat matkani pääkohteita.

Matkailu on hanurista, ja siksi sitä pitää tehdä.

Ei siksi, että näkisin maailmaa.

Vaan siksi, että olen nyt tehnyt sitä vastoin vastarintani tarjoamia houkutuksia helpon mutta tylsän elämän puurtamisesta kuten ennenkin. Enää en mieti, että on kiva tehdä matkaa. Mietin, että onpa kiva, että sain sen tehtyä.

Noin puolentoista vuoden matkani aikana olen oppinut päättämään, suunnittelemaan, toteuttamaan ja tekemään tarvittavat valmistelut. Olen ostanut kameran, olen ostanut parikin nettiosoitetta, olen opetellut Word Pressiä, opettelin blogin verukkeella paremmaksi kirjoittajaksi. Keskityin vain omiin juttuihini ensimmäistä kertaa… niin… ehkä koskaan. Olen oppinut olemaan yksin pitkiä aikoja.

Living on the Edge, Koh Phangan, Thaimaa.

Tein ehkä ensimmäisiä kertoja täysin omia päätöksiäni, joihin sitouduin täydellisesti, jotta sisäinen vastarintani saisi kirpeän litsarin ohimoonsa altavaastajana pitämältään tahdonvoimalta.

Suurin yksittäinen syy loppumatkani suoritusluonteisuuteen ei silti löydy reissuväsymyksestä, ei huonoista hostelleista tai likaisista rannoista, ei teennäisistä turistirysistä tai tyhjänpäiväistä kehää kiertävistä keskusteluista tai matkan pitkästä kestosta.

Mikä on siis syy, että tunnen vain suorittavani tätä matkaa kuin pyöräretkeä keskuspuiston halki?

Helppous.

Venäjän, Kazakstanin, Kiinan, Taiwanin, Laosin, Thaimaan ja pian Malesiankin läpi tampattuani tästä on vain tullut liian helppoa. Normaalia puurtamista ilman palkintoa voitetuista vaikeuksista. Oletusarvoinen taito, jonka osaan yrittämättäkin. Näkkileipää, johon halusin vaihtelua lähtiessäni projektipäälliköksi omalle matkalleni.

Ja kas, tuo tunne tulee sopivasti juuri silloin kuin projektini Vauhdilla Singaporeen on päättymässä tasan viisi kuukautta siitä, kun ensimmäistä kertaa nousin pikkubussiin Kampin torilla.

Sen jälkeen olen vapaa lomailemaan Malesiassa ja Indonesiassa ilman tarvetta todistaa itselleni mitään.

Ja kun joku kysyy pakollisen hostellikeskustelun lomassa, mitä tein vuonna 2017, vastaan:

”I did overland to Singapore”.

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Please consider sharing

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *