Joka päivä Khao San Road ja muita hajatuksia turismista

Tämän haluan jakaa:

Tyhjiä sanoja

”Mitä teille saisi olla, veljeni”, intialaisen ravintolan myanmarilainen tarjoilija sanoo ja pysäyttää valintaprosessini Vindaloo-kasviksiin. Hämmennyn, sillä en ole tottunut olemaan veli kuin oikealle veljelleni, mutta ohitan tarjoilijan puheet matkailualan lörpöttelynä. Matkalla tapaamani kaveri X, kyynisyydessään varmasti jopa veroiseni, ei päästä tarjoilijaa yhtä helpolla.

”Miksi sanot meitä veljiksesi? Emme ole sukua. Emme edes tunne.”

Tarjoilija ei ymmärrä kysymystä. Hän seisoo hiljaa ja odottaa tilausta, koska hänen englantinsa on rajoittunut vain opeteltuihin lauseisiin ja ruokalistan tuotteisiin. Pyydän X:ää jättämään hänet rauhaan. Hänhän tekee vain työtään, toisin sanottuna työtä käskettyä.

”Miksi hän kutsuu meitä veljiksi? Ensimmäisellä tapaamisella! Mitä jos tutustuisimme oikeasti hyvin, meillä synkkaisi ja meistä tulisi ystäviä, mitä sanoja jää jäljelle sitten? Jos tuntematon on jo hyvä ystävä tai jopa veli, mitä ovat oikeasti läheiset ihmiset?” X pohtii samalla kun pyyhin Vindaloosta vuotavia silmiäni.

Bangkokin reppureissukeskus ja turistikatu Khao San Road päivällä.

X on täysin oikeassa. Turisteina olemme kauppatavaraa, emme ystäviä, emme veljiä, vaan huomisen palkkapussi. Mitä enemmän mietin aikaani Thaimaassa, sitä enemmän huomaan olevani kaikkien kauppiaiden paras kaveri, ja tosiaan – jopa veli. Melkein kaikki paikalliset, joiden kanssa tavallinen turisti on tekemisissä, esittäytyy ystäväksi ensikättelystä alkaen. Ystäville varatut sanat on ravistettu tyhjäksi kaikesta sisällöstä, jotta niitä voi heitellä surutta ohikulkijoille kuten hieromalaitosten naiset huutelevat laahustaville ukkeleille ”Massaaaaage U hansssom määääään”. Eikä varmasti turhaan; eläkeläisukkojen koko leuan alaisen etumuksen luovutustappio painovoimalle kumoutuu kenties juuri näillä taikasanoilla.

Tyhjien ilmaisujen sarjakäyttö kuuluu samaan oireyhtymään kuin ideologiasta riisuttujen logojen ja symbolien esittäminen koto-Suomessa. Ideologiattomuuttaan voi ilmaista Che Guevara -julisteellaan ja New York Yankees -lippiksellään ihan yhtä tehokkaasti kuin paitansa etumuksessa lutkaksi ilmoittautuva kiinalaispappa.

Joka päivä Khao San Road

Kaakkois-Aasian tutkiminen reppu selässä on monille ennen kaikkea pitkä kiertotie omaan itseensä. Minulle matka on avannut oikoreitin maailmaan, jossa ideologiat ja sanat on riisuttu niiden sisällöistään. Tämän maailman pääkylä on Thaimaan Khao San Road – katu keskellä Bangkokin vanhaa kaupunkia. Ennen pimeää sitä ei erottaisi tavallisesta kauppakadusta muusta kuin kauppiaiden käytöksestä. Ravintolat, juottolat, vaatekaupat ja hostellit tuputtavat palveluitaan normaalia hanakammin. Ehkä horisontissa näkyy useampi rinkka kuin Sukhumvitissa, ja jos sen voisi nähdä väreilynä ilmassa, myös toivoa vapaasta tulevaisuudesta.

Kauniita kuvitelmia.

Khao San on ollut reissarikeskus 80-luvulta lähtien, mutta myyttiseksi paheiden pesäksi sen teki viimeistään vuoden 2000 The Beach -elokuva, jonka alussa Leonardo di Caprion hahmo juo Khao Sanin hämärällä sivukujalla käärmeen verta, nukkuu rähjäisessä hostellissa ja saa vihjeen kaukaisesta paratiisirannasta. Todellisuudessa Khao Sanilla tarjoillaan käärmeiden sijasta halpaa vodkaa.

Mutta varmasti juuri tälläkin hetkellä, juuri tällä kadulla saa alkunsa sata uutta unelmamatkaa ympäri Kaakkois-Aasiaa. Useimmat niistä alkavat täynnä odotusta tulevasta, elämää muuttavasta kokemuksesta. Kambodzha, Thaimaan saaret, Laos, Myanmar, Malesia. Vapaus. Länsimatkailija tulee tänne riisumaan arkinaamionsa tunteakseen edes hetkeksi  sen, että maailma on auki juuri hänelle. Ovet ysistä viiteen paukkuvat takanapäin, uusi elämä alkaa keskisormi niskan taakse nostettuna.

 

Khao San yöllä.

Tie korkeampaan itseymmärrykseen alkaa kuitenkin melkoiselta takamatkalta. Khao San Road on kuin koko Viking Linen laivasto olisi ajanut karille Isoon Roobertin katuun keskellä vappuyötä. Koko katu on rakennettu tarvehierarkian alimmille portaille: ruoan, seksin, nukkumisen ja toiston täyttämään pikanautintojen ketjuun. Moni jää tähän kierteeseen pitemmäksi aikaa kuin aluksi kuvitteli.

”Kaikki ihmisten onnettomuudet johtuvat yhdestä ainoasta seikasta, nimittäin siitä että hei eivät malta pysyä jouten huoneessaan.” – Blaise Pascal

Asuin viikon Khao Sanilla, sisäpihalla yökerhojen bassosoundien tavoittamattomissa, boutique hostellissa. Se tarkoittaa sitä, että homeläiskät ovat vuosikertaa ja hyvällä maulla muotoiltuja. Luin kirjoja Khao Sanin kuppiloissa tuntikaupalla joka päivä. Istuin ja katsoin ympärilleni. Toistin saman seuraavana päivänä. Halusin olla keskellä kaikkea mutta rauhassa. Khao San jos mikä tarjoaa tähän parhaat puitteet, koska kuten kaikkialla Bangkokissa, katoaminen ihmisvilinään on houkuttelevan helppoa. Minulle Khao San tarjosi perverssiä nautintoa olla tuhansien ihmisten näkyvillä ilman, että kukaan katsoo.

Khao San Roadin sivukuja päiväsaikaan.

Toisenlaisiakin perversioita voi tyydyttää.  Nimittäin tuktuk-kuskeilta saisi halvan kyydin pahamaineiseen Ping Pong -show’hun, jonka teemana ovat alastomat tanssitytöt ja pingispallot. Kuvittele loput.

”Hello mister! Maybe new suit, my friend?” ehdottaa intialainen, yksi kymmenistä Khao Sanilla parveilevista räätäleistä. Hän on fiksusti pukeutunut mies, paljon fiksummin kuin minä liian lyhyissä shortseissani, auki repsottavissa sandaaleissani ja hien kellastuttamassa paidassani.

”Näytän hyvältä, näin. Katso nyt vaikka. Loma. Holiday suit, no need for a new suit.” Kuuntelematta estoyritystäni hemmo työntää mallikansion naamani eteen ja tekee tuttavuutta sanomalla ”terrrrve, osta hyvä paita” koska kerroin olevani Suomesta. Kauppiaat opettelevat varmasti 30 kielellä jonkun lauseen pukujen ompelun ohessa saadakseen kohteliaat naurut ja paremmat kaupat.

Mitään uuttahan tässä ei ole. Muistan vuonna 1991 Marokossa, kun paikallinen torikauppias käytti liehitelläkseen opettelemaansa lausetta: “Sika halpa hinta, kaunis mummo!”. Jostain syystä äitini, joka oli kaunis silloin ja on yhä, ei tähän vipuun mennyt. Ehkä 35-vuotias ei ollut valmis mummotteluun.

Monien matkasuunnitelmiin kuuluu puvun ostaminen Bangkokista. Se on ikävä muistutus siitä, että kaukomaillakin vapaus kuluu unohduksiin kuin uhmaikä. Ysistä viiteen odottaa heti renkaiden koskettua kiitotiehen. Khao Sanilla unelma elää huomennakin.

Tuhansien väkinäisten hymyjen maa

Tämänkertainen Thaimaan-matkani alkoi Laosin rajalta, Ubon Ratchathanin kaupungista. Seuraavana päivänä Bangkokissa pidettiin 70 vuotta hallinneen puolijumalan ja kuninkaan hautajaiset ja koko kaupunki oli täynnä mustapukuisia kansalaisia. Ubonilaiset seurasivat hautajaisia jättiruuduilta ja jonottivat temppeleihin tuntikausia jättääkseen hyvästit rakkaalle johtajalleen. Katujen varsilla seisoi pitkiä pöytiä täynnä ruokatarjoilua. Kaupat, myös 711, menivät kiinni puoli kolmelta. Ennen kuulumatonta!

Sinä päivänä kaikki oli kaikille ilmaista – myös turisteille. Mehua, vettä, nuudeleita, kahvia… Ihmiset olivat hymyileväisiä. Nämä  olivat kaikkea muuta kuin meikäläiset valtiolliset hautajaiset.

Myös minut otettiin huomioon, vaikka olinkin väärin pukeutunut beigeissä housuissani, sandaaleissani ja hätäratkaisuna päälle vetämässäni mustassa kangaspaidassa. Muita turisteja kolmen muun samassa bussissa tulleen lisäksi en nähnyt. Olin selvästi vain pällistelemässä maan historian kenties suurinta yksittäistä päivää tirkistelijänä, ja silti minulta ei odotettu turistin täysiä taskuja vaan läsnäoloa muiden mukana. ”Tule tänne, ilmaista ruokaa, tule tule!” Kieltäytyminen hyväksyttiin, myöntymiseen tervehdittiin ilolla.

Thaimaa, hymyjen maa tuntui sillä hetkellä todemmalta kuin koskaan.

Khao Sam Roi Yotin luonnonpuiston luolatemppeli lähellä Pran Burin kaupunkia.

Useimmat Thaimaan-kävijät eivät silti näe maasta muuta kuin Khao San Roadin, Phuketin, Hua Hinin ja lukemattomat paratiisimaiset saaret, joiden koko talous perustuu turismille, puhtaasti ulkomaisten vieraiden rahalle. Se on yhtä todellista Thaimaata kuin kaikki muukin ympärillämme, mutta aitoa se ei ole. Pahimmillaan se on päälleliimatusta ilosta johtuvaa tylyyttä.

Massaturismi vääristää sekä paikallisten että turistien kokemusta toisistaan – mitä suositumpi turistirysä, sitä tylympää ja teennäisempää kanssakäynti on. Esimerkiksi käy hostellin etsintä Khao San Roadilla. Reppu selässään kävelevä turisti saa päällensä tarjousten ristiaallokon, verisen kilpailun huomiostaan, jonka saava palkitaan pari euron yötaksalla.

Iloisesti hymyilevä respa kertoo hinnat mielellään ja johdattaa vieraan tarkastamaan huoneen homeisuuden. Jos huoneen haju ei miellytä, teatteri loppuu siihen; suupielet kääntyvät viivaksi. Tyhjä arpa joutaa roskiin ja uuden sisäänheittäjän riesaksi – hymystä tulee ehtyvä luonnonvara, jota säästellään seuraavalle turistille.

Khao Sanilla valikoimaan kuuluu myös ilokaasu.

Turistikeskusten ravintolat, kaupat ja kojut ovat täynnä kyllästyneitä, huokailevia naamoja, joiden jokapäiväinen elämä on katsella post-post-meta-ironisessa T-paidassa (tai jopa ilman paitaa vastoin thaikulttuurin koodistoa) ja norsuhousuissa kulkevia reppureissareita ilman aikeitakaan ostaa heidän ylihinnoiteltuja tuotteitaan. Tätä on turismin pyörittämä Thaimaa, jossa koko elanto on kiinni minun hyväntahtoisuudestani.

Mitä kauemmaksi turistivirroista kulkee, sitä luonnollisempaa kohtelua saan – tuotteita ei tuputeta, tinkimistä ei tarvita, apua tarjotaan ilman taka-ajatuksia. Myytti hymyjen maasta aukeaa vain niille, joilla on varaa siihen uskoa.

Apinat hoitavat toisiaan.
Ihmiset hoitavat toisiaan Khao San Roadin yhdessä lukuisista katuhieromoista. Hierontaa voi jouduttaa mielessään esimerkiksi pelaamalla kännykällä.

Onneksi olemme rikkaampia kuin ne

Thaimaasta en ole löytänyt itseäni, joskaan en ole sitä etsinytkään. Mutta ymmärrän Suomea vaivaavaa rasismia nyt paremmin kuin ennen tänne tuloani. Jokainen kosketukseni Thaimaan massaturismiin on vankistanut mielikuvaani huonosti käyttäytyvistä länsimaalaisista, jotka sikailevat kännissä, soittavat musiikkia kovalla, jättävät roskat jälkeensä ja vievät naiset. Etenkin ne naiset. Vain Thaimaan kaltaisissa köyhissä maissa on seuraa etsivälle miehelle yksinomaan eduksi olla niin huonossa kunnossa, että hengästyy liukuportaissakin.

Se, että paikalliset tarjoavat tähän kaikki puitteet ei johdu pelkästään heistä itsestään. Se vain sattuu olemaan helpoin keino miellyttää oletettua turistin makua kannattavaksi kasvavan elinkeinon toivossa. Esimerkiksi koko Pattayan baari- ja ilotyttökaupunki sai alkunsa Vietnamin sodan aikaisena huvittelukeskuksena, johon amerikkalaiset menivät syömään, naimaan ja lepäämään, ja kotiin palattuaan levittivät sanaa halvan seksin ja päihteiden keskuksesta. Pattayan huoraskene voi oikein hyvin, joskin suuri osa keskustan turisteista on siellä vain tirkistelemässä hedonismin rappeuttamaa ihmisyyttä.

En tiedä, kuinka paljon vihaa meikäläisiä kohtaan kiehuu pinnan alla, tuskin paljonkaan. Mutta niin kauan kuin ihoni on valkoinen ja lompakkoni täynnä, saan huutelun sijaan väkinäisiä hymyjä ja tyhjiä, imartelevia lauseita, jotta tuntisimme olomme mukavaksi.

Ubon Ratchathani – Nakhon Ratchasima – Bangkok – Hua Hin – Pran Buri – Surat Thani – Koh Phangan

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Tämän haluan jakaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *