Tämä on kolmeosaisen harharetkisarjan viimeinen osa. Lue edelliset tästä ja tästä.
Suljin selaimen, panin kannen kiinni ja työnsin tietokoneen reppuun. Kello lähenteli yhtätoista aamulla, eli oli uloskirjautumisen aika. Olin päättänyt jatkaa kiertomatkaani rannikkoa pitkin Taitungiin, mutta reppu selässäni painoi nyt enemmän kuin ennen. Teki mieli laskea se hetkeksi lattialle vaikkapa järjestelläkseni sitä uusiksi. Gary oli tiskin takana, kuten majoitustyöntekijöillä on tapana vuorokaudenajasta riippumatta – milloin he edes nukkuvat?
Olin edellisillan aikana surkeasti menneestä vaelluspäivästä tilittäessäni kokenut vähittäisen muutoksen. Oliko syynä aurinko vai se yöllä nautittu talon sekoitus, joka maistui vappupäivän aamulta, en tiedä. Mutta olin pehmentynyt. Ehkä sittenkin on tilanteita, joissa etukäteisvalmistelut kannattavat. Kenties joskus voi katsoa matkailusivujen arvosteluita, vinkkejä ja varoituksia ennen kuin lähtee seuraamaan silkkaan tuuriin ja sisäiseen kristallipalloon nojaavaa intuitiotaan taiwanilaiseen umpimetsään näytelläkseen pää- ja sivurooleja oman elämänsä Indiana Jonesissa. Neuvoista piittaamattoman ristiretki jää äkkiä viimeiseksi.
”Tuota… Gary” sanoin kaivellessani reppua ilman todellista syytä. ”Olisiko sinulla näyttää ihan varmuuden vuoksi alueen karttaa ja jotain infoläpyskää Tarokosta, kun jäi sittenkin vähän vaivaamaan se eilinen?”
Gary purskahti nauruun, kuten hänellä on tapana. Hän latasi kouraani kolme eri karttaa, jossa oli kaikki turistin tarvitsema tieto paitsi Hualienin kaupungista myös Tarokon eri kävelyreiteistä kuvineen, puiston bussiaikataulut sekä opastettujen matkojen hinnasto. Viimeinen oli tarpeeton, sentään, mutta internetin perusinfot ja Garyn antamat paperiläpyskät selattuani päätin unohtaa periaatteeni. Päätin panna pakkivaihteen silmään.
”Olisiko teillä sittenkin tilaa vielä yhdeksi yöksi?”
Gary nauroi. Oli tilaa.
Selvä, menen vielä kerran kokeilemaan elämysmatkailua luonnopuistoon, tällä kertaa valistuneempana, mutta siinä vaiheessa kello oli jo liikaa pitkille vaelluksille. Seitsemältä laskeutuvassa pimeydessä tulee äkkiä ikävä kaupunkiin. Okei, toimin siis näin: vietän päivän pyöräilemällä ympäri Hualienin rantareittejä, illalla olisi viereisessä kylässä tarjolla alkuperäisasukkaiden sadonkorjuujuhlat ja aamulla lähtisin ensimmäisellä bussilla luonnonpuistoon. Ehtisin takaisin kello kuuden junaan ja saapuisin Taitungiin päivää aiottua myöhemmin.
Tasan näin lopulta kävikin. Suunnitteleminen kannatti.
Ja niin kannatti palata myös Tarokoon ja sen turisteja kuhiseville luontopoluille. Näistä luonto on tosin raivattu kauas kävelyreittien sivuun vain etäältä ihasteltavaksi. Enää en valita moisesta. Korkkasin päiväni lähimmällä ja koko puiston suosituimmalla reitillä.
Yli neljä kilometriä pitkä Shakadang oli vielä kahdeksalta aamulla kuin koskematon rantabulevardi: koko matkan ajan vasemmalla puolellani kulkenut turkoosi vesi kutsui alati luokseen ja edessäni avautuivat vihreimmät rinteet, joita olen koskaan nähnyt. Ihmeellistä kyllä, turisteja miellyttävällä, kivasti kävelykengille lanatulla luontopolulla kaltaiseni köyhänmiehen Lara Croft sai eteensä koko matkan kauneimmat maisemat ilman ähinää.
Täällä piti lopullisesti kohdata myös viime reissun pikkusieluisuutensa, koska olisin ihan hyvin voinut tehdä tämän retken jo silloin.
Vaikka Shakadangin kävelyreitti päättyy ikävästi u-käännökseen, ei paluumatkakaan tuntunut hukkaan heitetyltä peruuttelulta näissä maisemissa. Rinteet ja mutkitteleva turkoosi avautuivat vain toisesta vinkkelistä. Muita matkaajia tuli vastaan tuskin kourallista.
Ja silmiä hivelevä Shakadang olisi vasta päivän ensimmäinen polku.
Muut reitit olivatkin hankalampia valita, sillä alueen maanvyöryherkkyys merkitsee myös reittien romahtamista. Ja kun jokin täällä hajoaa, se hajoaa vuosiksi. Siksi moni suosituista kohteista oli pantu säppiin ja ainakin omiin korviini poikkeustiedotteet kulkivat vain puskaradion välityksellä. Muutama väärä pysähdys sinne tänne – lopulta päädyin Pääskysonkaloon, joka totta puhuakseni on vain maantien varrelle rakennettu tunneli, josta voi tiirailla vastapäisen seinän kymmeniin luoliin. Sellainen epämääräisyys on petollista, koska aluetta ei muiden tavoin ole rajattu poluksi, joka alkaa ja loppuu. On itse osattava päätellä milloin kaikki näkemisen arvoinen on nähty. Maisemia ei voinut moittia – tiedotusta kylläkin. Pieleenhän se meni.
Jatkoin nimittäin maantien kulkemista siinä uskossa, että Pääskysonkalon parhaat palat vielä odottavat, mutta vähänpä tiesin.
Pikkuhiljaa maisemat alkoivat muistuttaa yhä enemmän pelkkää rekkareittiä ilman mitään muuta nähtävää kuin pölykapselit ja jarrutusjäljet, mutta koska olin käppäillyt jo puoli tuntia yhteen suuntaan, en nähnyt aiheelliseksi kääntyäkään. Se vasta pakittelua olisikin! Mutta en syytä vain itseäni: alueen kartta ei ole mittakaavassa ja pikku yksityiskohdat on merkitty vähän sinne päin, minkä huomaa vasta kuin sukeltaa päättymättömään maantietunneliin. Siellä ei tietenkään saisi kävellä, mutta minkäs teet jos suuntia on vain yksi. Onneksi tunnelin reunassa oli ihmisen mentävä kävelyväylä onnettomuuksien, huoltotöiden ja eksyneiden turistien varalle.
Näin oli Pääskysonkalo vaihtunut Skootteritunneliin, ja aamulla korvani juuressa liplatellut kristallinkirkas joki oli vaihtunut helvetilliseen moottorien kakofoniaan, jonka säestyksellä nyt nuohosin betoniseinää. Olin todella löytänyt luonnonpuiston parhaat maisemat – ihan itse harhailemalla. Tätä kesti vain noin puoli tuntia, mutta kun on täysin tietämätön siitä, milloin tunnelin olisi määrä päättyä, se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Kun toivoo jokaisen mutkan olevan viimeinen, ja kun joka kerta joutuu pettymään, ollaan kuin päättymättömällä jatkoajalla etsimässä epätoivoista ratkaisua.
No, tunneli päättyi, mutta käveleminen jatkui. Nyt maisemahetkeni kanjonin reunalla oli muuttunut taas reippailuksi avointa maantienlaitaa pitkin. Tässä yhteydessä ei ole enää sopiva puhua luontovaelluksesta.
Kun vihdoin päädyin taas kävelyreitille ja bussipysäkille, aikaa oli mennyt jo sen verran, että mitään kunnollista nähtävää ei kannattanut enää etsiskellä jos meinasin ehtiä illaksi kaupunkiin. Pääskysonkalon reissuni kesti täten yhteensä tunnin ja 45 minuuttia. Oli aika panna harharetkille stoppi ja jatkaa matkaa.
Otin bussin, hain reppuni puiston toimistosta ja suuntasin jälleen kohti Hualienia ties monennenko kerran. Rautatieasemalta ostin lipun taas johonkin, tällä kertaa kohteeksi valikoitui pieni ja hiljainen Taitung. Samapa tuo, kunhan tämä ristipistovaeltelu tositurismin nimeen olisi pian ohi.
Sitä saa mitä tilaa, etenkin kun ei tiedä mitä tilaa. Taitung oli melko turha reissu. Pitelin sadetta sisällä pari päivää vain jatkaakseni matkaa, ja taifuunivaroituksen kuultuani päätin jättää saaren eteläkärjen kokematta. Rannat ja metsät rankkasateessa kuulosti tämän päälle jo itsensä kiusaamiselta.
Taiwanissa olisi paljon nähtävää valtavista rannoista vihreinä hohtaviin vuoriin, mutta olin alkanut väsyä. En enää jaksanut seikkailla. Nyt olin vain menossa eteenpäin tunnelinäköni ja rautatiereittien johdattamana.
Olin menossa maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Kaohsiungiin, jossa on Tripadvisorin mukaan paljon nähtävää. Viihtyisin siellä varmasti.
Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pitkin.
Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!
