Olin tullut Taiwaniin siinä uskossa, että manner-Kiina olisi tasapäistänyt paitsi politiikan myös talouden perusteet isännän elkein niin alhaiselle tasolle, että reppureissarillakin olisi varaa pröystäilyyn. Kuten matkailijan ennakkoluulot aina, osoittautui tämäkin käsitys vääräksi. Taiwan on kehittynyt Kiinaa huomattavasti länsimaisempaa ideologiaa kohti, mikä tarkoittaa paitsi avoimempaa tiedonvälitystä ja minulle mieluisampia käytöstapoja myös tuntuvasti kalliimpaa hintatasoa.
Kun kiinassa saa hyvätasoisen hostelliyön kahdeksalla eurolla, täällä ei kaupunkialueella sänkypaikka irtoa alle kympillä mistään. Yllättäen pääkaupunki Tapei on halvin hotellikaupunki. Kun Kiinassa syö mättölounaan eurolla, on Taiwanissa lähtöhinta noin kolmessa eurossa. Metromatkat, junat ja bussit noudattavat samaa trendiä.
Olen koettanut pitää päiväbudjettini alle 25 eurossa, mutta onnistunut siinä vain Taipeissa niinä päivinä, kun olen istunut naputtamassa konetta aamusta iltaan poistumatta hostellista muutamaa ruokataukoa lukuun ottamatta. Hintaerot eivät kuulosta paljolta, mutta kun joka päivä menee 5 euroa enemmän pelkästään ilmaa hengitellen, menettää viikossa jo pitkän junamatkan verran rahaa.
Tuhlaamiselle on siis tultava loppu. Loppuaikani Taiwanissa aion olla pihi, saita, itara ja kitsas eli kulkea muiden siivellä Peukaloisen tavoin. Aion liftata satamakaupunkien välin etelän Kaohsiungista pohjoisen Keelungiin, josta matkani jatkuu jälleen Kiinaan.
Kaohsiung – Tainan
Olin Taifuunin pelossa jättänyt saaren eteläkärjen väliin ja suorinut Taitungista suoraan länsirannikolle junalla. Taiwanin tärkeimmät valtaväylät, luotijunat ja kaupungit ovat keskittyneet länteen, ja ero itärannikkoon huomaa kuin vaihtaisi Juissin tuorepuristettuun appelsiinimehuun. En sano, että toinen olisi parempi, mutta tuntemus on todellinen.
Välitön reaktioni Kaohsiungiin saavuttuani noudatti samaa kaavaa kuin ensikosketukseni Taiwaniin: Ai tää on näin moderni? Taiwanin toiseksi suurin kaupunki Kaohsiung on yli 2 miljoonan asukkaan koti ja saaren eteläosan liikennekeskus. Sen satama on Aasian kuudenneksi vilkkain ja sen isoin ostoskeskus Dream Mall koko Itä-Aasian suurin. Kaupungin korkein rakennus 85 Sky Tower on kuin Fritz Langin Metropoliksen lavasteista anastettu dystooppinen linnake.
Mutta mikään ei tunnu mahtipontiselta saati kaoottiselta. Tunsin oloni täysin turvalliseksi pyöräillessäni keskellä pääkatuja liikenteen seassa ja kikkaillessani stadilaisella itsevarmuudella liikennevaloista piittaamatta, minkä tosin alan pikkuhiljaa huomata olevan jyrkästi vastoin täkäläistä mentaliteettia. Taiwan on, luojan kiitos, saanut tapakulttuurinsa japanilaisista vaikutteista isoveljensä sijasta. Kaohsiungissa ihmiset ovat muun saaren tavoin äärimmäisen ystävällisiä ja avuliaita, mutta eivät paapo tai sääli. Apu tuntuu aidolta halulta tehdä kaverille palvelus ilman vastalahjoja tai ylemmyyden tunnetta.
Liftaamiselle ei siis olisi mitään estettä. Olin kuullut sen olevan Taiwanissa jopa turhankin helppoa. Suupielet korviin ja lappu ilmaan, parissa minuutissa saisit kyydin.
Olen peukaloisijana täysin ummikko. En ollut koskaan liftannut, enkä kaikesta muissa asioissa saamastani avusta huolimatta uskonut, että ihmiset ottaisivat autoonsa jonkun turistin ihan vain pehmeämmän taivaspaikan toivossa. Eivätkö täkäläiset näe liftaamista loisimisena? Eikö autoilijan jarrupalat kulu loisen tuomasta lisäpainosta? Pitäisikö kaltaiseni hipin mennä töihin tästä asfalttia sotkemasta kuten kunnon kansalaisen kuuluu? Ehkä täällä ajatellaan toisin kuin olen tottunut.
Mietin silti teettäväni Jack Nicholsonin Jokeri-meikin varuiksi, jos voimani ehtyisivät tuntikausia tuulilaseille lirkutellessa.
Lähdin heti aamusta johonkin hyvään paikkaan seisoskelemaan. Olin yöpynyt kaukana keskustasta lähellä satamaa, ja päättelin konttirekkoja vilisseen moottoritien reunan olevan otollisin apaja. Jäin bussista tasan sen alla. En ollut Google Mapsia katsoessani silti tajunnut, että motari on tietenkin korotettu ja sen laidoille ei ole pääsyä. Ja vaikka olisikin, ei kukaan sitä ajava voisi pysähtyä.
No, kävelin puoli tuntia bussireittiä takaisin etsien ramppia ja löysinkin sen. Rekat suhasivat tauotta ohi. Tässä on paikkani.
Suupielet korviin ja lappu ilmaan. Parissa minuutissa saisin kyydin.
En saanut kyytiä.
Mutta sen sijaan nuori skootterimies tuli kertomaan, että tästä on turha sitä pyytääkään. Hän näytti paremman paikan huoltoaseman laidalta. Ok, kävelin siis sinne.
Suupielet korviin ja lappu ilmaan. Parissa minuutissa saisin kyydin.
En saanut kyytiä.
Mutta parin minuutin kuluttua sama skootterimies tuli kertomaan, että ei se taida tämäkään paikka olla sittenkään hyvä. Hän heittäisi minut sinne, mistä suurin osa pohjoiseen menevistä autoista kulkisivat. Näin mentiin.
Ja kas kummaa, alle kymmenessä minuutissa olin taas tasan siellä, mistä lähdin melkein tunti sitten. Samalla bussipysäkillä moottoritien alla, toisella puolen tietä vain. Enkä ollut suinkaan liftaamassa moottoritielle meneviä vaan Kaohsiungin keskustan kautta ajavia autoja. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, en seissyt edes autotien reunassa, vaan skoottereiden kaistalla. Täällä monikaistaisten teiden oikea reuna on aina varattu skoottereille. No, ehkä risteyksestä kääntyvä tai väärin ajava auto huomaisi minut ja heltyisi.
Suupielet korviin ja lappu ilmaan. Parissa minuutissa saisin kyydin.
Sain kyydin.
Nuori mies pysähtyi ja kysyi hyvällä englannilla, mihin olen matkalla, vaikka se lapussani lukikin. Paikalliset muutenkin juttelevat totuttua herkemmin harjoitellakseen käytännön englantia .
”Vai Tainaniin, sama suunta siis. Kelpaako kyyti?”
”No tuota…”
Sisälläni heräsi tunteikas, sanojen säiliä kolisteleva shakespearelainen dialogi noin sekunnin ajaksi. Tarjous houkutteli, koska koko liftaustouhuni alkoi herättää sääliä paitsi itsessäni myös varmasti ohiajavissa paikallisissa, mutta en osannut sanoa, sallisiko kuntoni moista koettelemusta. Reppuni painaa yli kymmenen kiloa, ja vaikka olen jo tottunut hartiajumeihin, en ollut vielä kokeillut, miltä tuntuu istua riippa niskassaan kaksi tuntia varoen selälleen kaatumista.
”Tietenkin kelpaa!”
Istuin penkille, vatsalihakset kramppasivat ensimmäisestä nytkähdyksestä, hartiat painuivat lysyyn. Unohdin haaveeni Jokeri-meikistä. Moottori inisi, nopeusmittari nytkytti levottomasti viidenkympin kummallakin puolen. Olin skootterin selässä matkalla Tainaniin.
Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pikin.
Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!
