Kiinalainen kulttuurishokki ja uudestisyntyminen

Tämän haluan jakaa:

Humina pimeässä bussissa päättyi äkkinäiseen heräämiseen keskelle kirkasta kiinalaisaamua. Bussin tuhdolla sikiöasennossa ja rajalla viranomaisten armoilla vietetty vuorokaus oli ohi. Ympärilläni oli kirkuvia neonvärejä. Puhetta, jota en ymmärtänyt. Katujenvarsien tekstit abstraktia taidetta ilman sanoja. Paahtavan helteen heruttama hiki kirveli silmissä.

Autoja, autoja, autoja. Täällä pakokaasukin on aromivahvennettua.

Matkalla on paras asennoitua niin, etteivät vastoinkäymiset pilaa tunnelmaa. Huonot kokemukset ovat vääjäämättömiä, joten välttämisen sijaan niitä pitää oppia arvostamaan. Jokainen kokemus on merkittävä osa elämää ja hautaan asti kehittyvää identiteettiä. Yksikään ei ole turha. Joko ne vankistavat jo opittua tai tuovat jotain uutta ajateltavaa. Huonoja kokemuksia ei ole. Niin ainakin haluan uskoa.

Stoalainen filosofiani joutui koetukselle uuvuttavan rajanylitysmatkani aikana. Luulin tullimiesten kuumotuksista selvittyäni henkisen kompostoitumiseni jo lakanneen tai edes tauonneen. Olin väärässä. Nyt mureneminen vasta alkoikin.

Kulttuurinen rajanylitys neuvostoliittolaisesti rakennetun Almatyn ja yli kolmen miljoonan asukkaan kiinalaiskaupungin Ürümqin välillä tuntui kuin koko siihenastinen oppini sopuisan yhteiselon pelisäännöistä olisi hakattu pirstaleiksi ikkunavasaralla. Niin tapahtuu, kun matkailee yksin vieraassa maassa ilman reissukaverin tuomaa varaventtiiliä. Ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä. Ei kiroilukaveria, ei turvaa, ei omalla kulttuurilla hiottua peiliä, jolle voisi näyttää tunteitaan.

Olin pakotettu hakeutumaan pikkuvauvaksi – olotilaan niin kaukana historiassani, etten voi sitä enää muistaa. Ja vieläkin kauemmaksi. Olin pakotettu uudestisyntymään.

Ürümqi Shongshan-kukkulalta kuvattuna.

Kun maailmaa katsoo lapsen silmin, jokainen vastaantuleva ihminen on oppitunti kulttuurista ja sopivista tavoista. Mistä mennään sisään? Maksetaanko kuskille vai onko bussissa konduktööri? Pitääkö kätellä, voiko hymyillä, kumarranko vanhempaa, jätänkö kengät tähän? Pääseekö tästä yli ja miksi tuo setä niistää nenänsä lattialle? Unohdanko, mitä äiti sanoi keiton juomisesta kulhosta? Eikö ketään haittaa tämä lainehtiva WC ja saanko minäkin tähdätä ohi? Onko piereskely todella sopivaa?

Jos en olisi kielitaidoton turisti, olisin kuin koltiainen rasittavimmassa kyselyiässä, mutta täällä se on mahdotonta. Voin vain tarkkailla hiljaa ja imeä sisään kaiken näkemäni, tehdä johtopäätöksiä ihmisten reaktioista ja hymyillä, kun minulle puhutaan. Kukaan ei ymmärrä minua enkä minä ymmärrä ketään. Itsenäisestä sankarimatkailijasta on tullut pahainen tarhalapsi, joka huitoo raajojaan kun sanat eivät riitä ja salaa toivoo jonkun kädestä pitäen näyttävän, mitä nyt kuuluu tehdä. Eikä paluu muistojen tuolle puolen loppunut siihen.

Panssarivaunu Ürümqin rautatiesasemalla on yksi monista sotilasbunkkereista keskellä kaupunkia. Turvallisuudentunnetta vai jatkuvan pelon lietsomista?

Vaikka Ürümqi on yli kolmen miljoonan asukkaan kaupunki, se saa matkaoppaissa vain viitteellisen maininnan. Ainoa syy turistipysähdykselle on matkalla Kazakstaniin tai sieltä pois. Tämä ei ole Shanghai eikä Beijing, ei edes Xi’an. Täällä ulkomaalainen on nähtävyys, jota ihaillaan kuin kastemekossaan makaavaa minnaliisaa. Minne ikinä menenkin, tunnen olevani huomion keskipiste ja yleinen naurun aihe.

”Nyt se katsoo tuota vesipulloa! Mitäköhän se ajattelee?”

”Heh, se ei tunnista meidän seteleitä värin perusteella!”

”Nyt se koettaa mahtua tuonne punkkaansa. Nyt se kääntää kylkeään! Nyt se lukee! Et uskalla mennä puhumaan sille!”

”Se sanoi I’m sorry I don’t understand! Eiköhän koko ravintolahenkilökunnan voimin heitetä ilmoille naurut!”

”Way to go bro! höhhöhhöhööö!”

Mies ja kultainen ase.

Siinä tofupataani pöytäseurueiden silmien alla syödessäni väänsin väkinäistä hymyä aina kurkkuni selvitettyä, ja päätin olla tyyni. Tiesin mitä olin tullut hakemaan ja tätä olin osannut odottaa. En ollut turistille räätälöidyllä retkellä katsomassa vitriiniin aseteltua kuvastoa kiinalaisesta kauneudesta. Enkä totisesti ollut bussin ikkunasta maailmaa kokeva pakettimatkailija, joka välttyy kaikelta siltä tunnekuohulta, jonka täydellinen erillisyyden tunne aikuisiällä ja täydessä ymmärryksessä tuntuu. Sain kokea, mistä itsestään selvinä pitämistäni kulttuurisista rakennussarjoista oma identiteettini on rakentunut. Sain kokea ensimmäistä kertaa matkallani kulttuurishokin kiinalaisittain, enkä vielä viikonkaan jälkeen ole täysin toipunut. Olen oppinut käsittelemään sitä, mutten sisäistämään sitä. Olen oppinut olemaan välittämättä. Olen oppinut ymmärtämään.

Niin sanotut hyvät käytöstavat, mitä ne ikinä ovatkaan, syntyvät täysin kulttuurisidonnaisesti.

Kuinka lattea, kuinka kliseinen ja silti niin helposti unohtuva totuus. Me Suomessakin olemme tuote, jota syntymästä saakka muita tarkkailemalla olemme kehittäneet ja kulttuuriksi nimenneet. Sitten elämme autopilotilla vuosikausia huomaamatta ja kyseenalaistamatta omia tapojamme.

Suomessa jokainen voi elää elämänsä eristyksissä omalla hehtaarillaan järven rannalla ja välttää viimeiseen saakka ihmisten välistä kanssakäymistä. Omasta reviiristä pidetään huolta, muut jätetään rauhaan, ei tehdä itsestä numeroa. Tärkeintä on, ettei vain tule huomatuksi.

Ürümqi on valvotuin kaupunki, jossa olen koskaan käynyt. Pieniä poliisiasemia on 500 metrin välein, moniin ravintoloihin ja kauppoihin mennään metallinpaljastimien läpi. Jopa ostoskaduilla on satunnaisia tarkastuspisteitä.

Täällä on toisin. Täällä on otettava itsestään täysi vastuu miljoonien ihmisten keskellä, koska kukaan muukaan ei sitä tee. Se tarkoittaa suomalaisen silmissä itsekkyyttä. Jonossa on suotavaa tunkea väliin kaikin käytettävissä olevin ulokkein. On hyvä, jos takana olijan sukupuolen voi päätellä siitä, mihin kohtaan selkää tai pakaroiden väliä kosketuspinta osuu. Ruokaa voi ja pitääkin syödä niin äänekkäästi, kuin suusta vain irti saa. Kadun voi ylittää milloin haluaa, kyllä ne muut väistävät.

Kun jokainen välittää vain itsestään, oppii myös olemaan välittämättä muiden käytöksestä, vaikka sen kokee länsimaisittain sopimattomana.

Täällä on vain opittava toimimaan ensimmäisestä sisäänhengityksestään lähtien muodostunutta intuitiotaan vastaan niin kauan, kunnes ei enää joudu keräämään tyhjään tauluunsa tapakulttuurillista täytettä. Siihen menee kauan. Sitä ennen on edessä vielä monta kiinalaista shokkihoitoa.

Lähdin Ürümqista kohti Xi’ania. Siellä en olisi lajini ainoa.

Kirjoittaja tekee matkaa Helsingistä Singaporeen maata pikin.

Olen kiitollinen jokaisesta seuraajastani, tykkääjästäni ja juttujeni jakajista. Matkataan yhdessä!

Facebook Comments
Tämän haluan jakaa:

6 Comments on “Kiinalainen kulttuurishokki ja uudestisyntyminen”

  1. Olipas kiinnostava kirjoitus – hyvä, että jaoit matkailijaryhmässä Facebookissa, niin löysin tänne lukemaan. Tapakulttuurin erot ovat minusta tosi mielenkiintoisia. Aukaiseehan se silmiä ihan eri tavalla kun näkee ja kokee itse. Tästä näkökulmasta minä suosittelisin Kiinaa: vaikka Kiinassa kaikkea meikäläisittäin outoa tuleekin vastaan, niin juuri siksi siellä kannattaa edes kerran käydä. Itselläni tökkivät saasteet ja sensuuri Kiinassa kaikkein eniten. Kypsyin omalla matkalla (kävin Kiinassa ekaa kertaa maailmanympärimatkan yhteydessä pari vuotta sitten) kiinalaiseen meininkiin, mutta siitä on jo pari vuotta, joten olisin ihan valmis ottamaan revanssia. 🙂

    1. Kiitos! Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että juuri siksi Kiinaan kannattaa mennä. Avaamaan silmiä. Pois mukavuusalueeltaan ja oppimaan uutta maailmasta ja itsestään. Kiinan-kokemukseni ei ollut huono, päin vastoin, se oli tärkeä. Mutta en nauttinut siellä olostani.

  2. Olipa hyvä kirjoitus, tunnistan monia asioita. Omasta Urumqi-vierailustani on jo aikaa, mutta eihän se nyt maailman herttaisin paikka ole. Itselläni Kiinassa menee aina Kiina-moodi päälle ja siedän asioita, joita en kotoa kestä, kuten ylenpalttista huomiota/tuijotusta, tungosta, byrokratiaa jne. Jostain syystä aina on ollut kivaa ja mielenkiintoista, ja uudestaan olisi taas päästävä. Myöhemmin kielitaito on sitten helpottanut olemista ja matkustamista maassa. Täytyypä seurata reissuasi. Hyvää matkaa!

    1. Kiitos kommentista! Niin, kyllä minäkin luulin, että reissumoodilla jaksaa pitkälle, mutta seinä tuli vastaan. Eikä sitä helpottanut reissuväsymys, joka oli aika kova ensin 24h bussimatkan jälkeen ja sitten 36 tuntia junassa Urumqista Xi’aniin. Vältän moisia siirtymiä jatossa!

      1. Heips, ei Kiina kaikille sovi. Ymmärrän sen oikein hyvin, tiedän maan sietämättömistä piirteistä jne. En itsekään ymmärrä miksi se maa minua loputtomasti kiehtoo, vetää puoleensa ja ilahduttaakin. Minä taas olen aivan pihalla esim New Yorkissa, joka on monen mielestä maailman paras paikka. Itse en tiedä miten päin siellä olisin. Yritin kerran puolen vuoden ajan. Ihmiset ovat kovin erilaisia.

        Kiitos näistä tarinoista. Pidän todella paljon tavastasi kirjoittaa!
        Nyt muuten tiedän senkin, ettei terrakottasotilaiden näkeminen olekaan ihan must (se on jo vuosia vaivannut)☺

        1. Moi! Kiitos!

          Kiina on todella vaikea. Tällä kertaa vielä vaikeampi, kun tulen Taiwanista, jossa ihmiset antavat tilaa ja käyttäytyvät kuten olen itse oppinut. Kazakstanista tullessa shokki oli kova, mutta nyt vielä enemmän.

          Terrakottasotilaista ja muista olen sitä mieltä, että kaikki kannattaa kokea itse eikä uskoa viisastelevaa bloggarinplanttua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *